Oma mukavuusalue ei aina ole unelmien paikka

Kaveri tyrkkäsi minulle lainaan Unelmakarttakirja-teoksen, koska se voisi vaikka auttaa minua pohtimaan, mitä haluaisin tehdä isona. Minulla on hieman epäilevä mutta utelias suhtautuminen kaikenlaisiin selfhelp-kirjoihin. Paras lukemani on edelleen jostain Akateemisen alelaarista yli kaksikymmentä vuotta sitten löydetty Live alone and like it vuodelta 1936, jota voin suositella ihan kaikille. (Täältä lisätietoa ja hyvä artikkeli kirjasta englanniksi!)  Koska lomalla on aikaa askarrella kaikenlaista, päätin tutustua aiheeseen – työarjessa kaiken erilaisen kanssa tuntuu vain menevän pata jumiin.

Avasin kirjan tsekatakseni, mistä tässä on nyt sitten kysymys. Löysin heti alussa suurimman ongelmani: Minä en osaa kirjoittaa unelmiani paperille, sillä se tuntuu jotenkin hirvittävän paljastavalta, suuruudenhullulta ja julkealta. Onko se merkki siitä, etten uskalla unelmoida tarpeeksi isosti? Vai ovatko unelmani rajattomia? Vai olenko mahdollisesta unelmaton? Vai enkö osaa sanallistaa unelmiani? Vai olenko taas tässäkin asian sellainen, etten vaan osaa?

Ihmisiä kehotetaan aina astumaan pois mukavuusalueeltaan, joten ehkäpä minun pitäisi nyt sitten unelmoida julkean isosti ja rajattomasti. Tajusin nimittäin äkkiä, että mitä vanhemmaksi olen tullut, unelmani ovat pienentyneet. Erityisesti viimeisten viiden vuoden aikana olen suunnannut unelmani enemmän eskapismiin kuin käytäntöön monestakin syystä. Hmm. Ehkäpä tätä pitäisi kokeilla. Samaan aikaan päässä soi Ingen vinner på finska – Haaveet kaatuu.

Minulla on tosin ikihaaveita, joista en ole koskaan luopunut.
1. Haluaisin kirjoittaa kirjan (salanimellä) ja saada sen julkaistuksi.
2. Haluaisin osata laulaa jazzia.
3. Haluaisin lentolupakirjan.
4. Haluaisin ajaa Kanadan halki.
5. Haluaisin osata tanssia.

Sitten on paljon haaveita, joista tulee jotenkin syyllinen olo. Ne liittyvät usein omaan olemukseen, luonteeseen, ulkonäköön tai asioihin, joihin vaikuttaminen tuntuu siltä, että on vaikea hyväksyä omaa itseään tai on vaikeaa pyristellä eroon ahtaasta naisroolista. Osa tuntuu oman heikkouden myöntämiseltä ja kanssasisarten pettämiseltä, siltä, että pitäisi itseään vajaana. Niistä tulee vähän sellainen olo, että onko niistä edes sopivaa puhua, jos ei halua tulla nähdyksi klisesilmälasien kautta.

Sitten kun taas pääsee päässään sellaiseen loopiin, että tajuaa tarvitsevansa vanhempien viisaiden naisten apua, voi siihen aina luottaa ja muistaa ihanan Eeva Kilven pienen, nimettömän ja paljon siteeratun runon:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
(Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972)

Sen jälkeen voi pukea uikkarin ylleen, ottaa pyöräilykypäränsä ja tavaransa ja lähteä uimaan. Vanhempien viisaiden naisten sanoja on hyvä uskoa. Ja uimasta palattuaan voi vetää syvään henkeä, avata kirjan uudelleen ja katsoa, onko nyt sen aika.