Kipitän leikkipuistossa taaperon perässä ja nappaan tämän kiinni juuri ennen jäämistä liukumäestä tulevan isomman alle. Kannan miedosti protestoivan muksun keinuun ja annan riemukkaan kiljunnan säestämät kovat vauhdit. Ympärillä vilisee lapsia ja perheitä. Miehet ja naiset juttelevat minulle lapsistaan ja kyselevät lapsekseni olettamastaan. Osa menee kummallisen näköiseksi kuullessaan, että lapsi onkin hyvän ystäväni. Äidin saapuessa hierojalta riemukas pallero pinkaisee vastaan. Sitten hän tarttuu toisella kädellä minua kädestä ja toisella äitiä. Nyt mennään ostamaan jäätelöä, jee!

*

Minulla ei ole omia lapsia, tuskin tuleekaan. En ole koskaan pitänyt itseäni minään äitityyppinä, vaikka nuorempana harkitsinkin adoptoimista. Nykyään touhuan ihan mielelläni pienokaisten kanssa pieninä annoksina. On myös kiva tietää, että ystävä saa hetken hengähdystauon, aikaa käydä rauhassa kampaajalla tai pääsee leffaan miehensä kanssa lapsen ollessa turvallisessa hoidossa.

Täyspäisten ystävien hauskat muksut ovat ihania. Näiden ystävien kanssa yhteys on säilynyt erilaisista elämäntilanteista huolimatta. Toisin kävi reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin moni ystävä lemppasi minut elämästään. Vierasplaneetat Äitimaa ja Perhemaa kutsuivat. Sinne ei sinkkutyttö kuulunut, ei edes vierailulle.

Facebook on kumma kapine. Sen kautta menneisyys saavuttaa yllättävästi. Nyt vierasplaneetoille aikoinaan muuttaneet ovat tekemässä paluuta kuin salavihkaa. ”Kuinka se yhteys silloin katkesikaan, hassua… Oli niin kiireistä aikaa lasten ollessa pieniä… Sun oli varmaan aika vaikeaa ymmärtää…”

Oloni on vaivaantunut, vaikka menneisyydestä pulpahtelee hauskoja muistoja. Pohdituttaa, onko meillä enää mitään puhuttavaa. Puhummeko menneisyyden kuolleilla kielillä vanhoista asioista, välillä puheen tyrehtymistä yli-innokkaalla tyhjällä puheella täyttäen, lopulta vaivaantuneesti vaieten? Vai jaksaisimmeko haparoida sinnikkäästi sumun läpi kohti toisiamme?

Haluanko edes palata menneeseen? Menetin samoihin aikoihin lähes puolet kavereistani. Tapaamisissamme keskusteltiin raskauspahoinvoinnista, välilihan leikkaamisesta, tuteista, äitiyspäivärahoista, Tupperware-kutsuista ja kestovaipoista. Ymmärrän, että se oli heidän elämäänsä, mutta olisi voinut joskus puhua muustakin. Minua pidettiin lapsellisena. Minulta udeltiin jatkuvasti miehistä. Perheestä. Syyllistettiin, etten halunnut Oikeanlaista Elämää. Niinpä sitten lähdin toiseen maailmaan, siihen heille vieraaseen. Elin omaa elämääni ja hankin uusia ystäviä. Se tarkoitti välillä myös kurkkua kuristavaa yksinäisyyttä. Ei ollut kovin monta ihmistä, jolle soittaa.

*

Tapaamme ehkä jälleen vanhalla porukalla tämän syksyn aikana. Minä olen edelleen se erilainen. Ainut naimaton ja perheetön. Ainut lapseton. Ainut pääkaupunkiseudulla ja ylipäätään ison kaupungin keskustassa asuva – tai koskaan asunut. Ainut autoton. Kaikki periaatteessa ulkokohtaista, mutta vuosia sitten niin erottavaa. Entä nyt?

Olemme tavallaan kuin naiset Elsa Soinin Uni-teoksen (1930) alkupuolen syntymäpäiväkahvikutsuilla. Uni Tanner, itsenäinen, lähes nelikymppinen vanhapiikavirkanainen (”miehen virka ja tulot”)  kuvailee itsensä ja ystäviensä olleen parikymmentä vuotta sitten samasta taikinasta leivottuja ja muotista muokattuja, samalla käsialalla ja älyannoksella varustettuja (ilmeisesti ylioppilaita), mutta nyt heidän olevan niin erilaiset kuin sen ikäisten, varmalla pohjalla seisovien naisten kuuluukin.

Nostalgia ja melankolia ovat monen mielestä vanhuuden sairauksia. Ehkä minä olen sitten vanha. Vaikka olen onnellinen siitä, etten enää ole 25-vuotias, haluaisin vielä palata siihen aikaan hetkeksi. Siihen aikaan, jolloin ystäväpiirin lähestyvä teiden erkaneminen oli jo alkanut. Niihin viimeisiin hetkiin, ennen kuin erilaiset maailmat olivat lopullisesti muodostuneet. Katsoa kulkuamme kuin laivojen lähtöä.

Ehkäpä teiden erkaneminen on vanhojen ystävieni mielestä yhtä lailla minun syyni. Kerskuiko olemukseni vapaudestani? Ärsytinkö, muistutinko jostain, mitä ei enää voinut saavuttaa? Lähdinkö sittenkin oma-aloitteisesti, katosinko siihen joukkoon, joka katseli lastenvaunukansaa säälivästi ja ajatteli heidän elämänsä olevan ohi?

*

Ehkä minä olinkin se, joka tuli vieraalta elämältä tuoksuen ovesta sisään, istui pöydän ääreen ja oli fyysisesti läsnä, mutta henkisesti jossain siellä, toisenlaisen maailman kumussa, johon he eivät enää uskoneet pääsevänsä.

Haluaisin uskoa, kyynisyydestäni huolimatta, että sisterhood on vielä olemassa. Vuosien alla, mutta kuitenkin.

Minulla on monenlaisia ystäviä, joihin olen tutustunut hyvinkin erilaisissa elämänvaiheissa, eri aikoina ja erilaisissa yhteyksissä. Mielestäni se on rikkaus. Tulisin hulluksi, jos kaikki ystäväni ja kaverini olisivat samanlaisia kuin minä; me ihmiset jämähdämme muutenkin liian helposti omaan pieneen kuplaamme. Ikävä juttu on vain se, etten voi kutsua kaikkia ystäviäni paikalle samaan aikaan. Kokeilin kerran, ja siitä oli syntyä kolmas maailmansota. Sain kuunnella jälkeenpäin valitusta siitä ja tästä kamalasta tyypistä yllättävän monelta. Vain yksi porukka ei valittanut, minkä arvasinkin jo etukäteen. Jostain kumman syystä tämän jengin kanssa on vuosien myötä tullut vietettyä enemmän ja enemmän aikaa. Siinä porukassa on ihan sama, kuinka paljon tienaa, mitä tekee työkseen, miltä näyttää, mikä on siviilisääty tai  koulutustaso. Pääasia on, että on mutkaton, reilu ja rehellinen tyyppi.

Ystävyyssuhteet eivät aina ole kovinkaan pysyviä. Joskus huomaa, että ystävä onkin ollut aikausiystävä samanlaisen työ-, opiskelu- tai elämäntilanteen vuoksi. Se on ihan luonnollista, mutta kirpaisevaa. Ikävintä ystävyyssuhteen katkeaminen tai vaurioituminen on silloin, kun se päättyy enemmän tai vähemmän avoimeen konfliktiin – tai kun ystävyydestä tulee valtataistelua.

Oma lukunsa ystävissä ovat tahtomattaan sinkut, joilla on koko ajan haku päällä. Kun itse on kohtuullisen tyytyväinen vapaan naisen statukseensa ja on rakentanut ystävistään perheen ja suvun ympärille ihanan sosiaalisen verkoston, jota ei ryhdy vaihtamaan parisuhteeseen kovinkaan heppoisesti, voi joskus olla vaikea ymmärtää parisuhde hinnalla millä hyvänsä -ajattelua.

Jep, meistä jokainen kaipaa lempeä, mutta aiheesta vatvominen ja sen metsästämisen vuoksi eläminen on joskus vähän piinallista ihan senkin vuoksi, että tietää näiden ystävien olevan niitä, jotka etsintävaiheessa vuodattavat suruaan ja katkeruuttaan, deittivaiheessa päivittävät tilannetta suorastaan piinallisesti, seurustellessaan katoavat täysin ja vastaavat satunnaiseen kahvikutsuun alentuvasti ”meillä-on-nyt-parisuhdeilta-mikä-voi-olla-sun-kaltaiselle-yksinäiselle-vähän-vaikea-ymmärtää”, suhteen ongelmavaiheessa ulvovat toisen osapuolen kauheutta ja suhteen loputtua yrittävät ripustautua kaikkine ongelmineen ystäviinsä kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Auta armias, jos sattuu olemaan menoa jonkun toisen ystävän kanssa tai suorastaan treffit. Silloin saa kuulla olevansa itsekäs paskiainen.

Toinen ikävä ystäväjoukko ovat ne, joiden pitää osoittaa valtaansa tavalla tai toisella. Pahimmillaan itseään rohkeana, sanavalmiina ja asenneihmisenä pitävä tyyppi letkauttelee kaksin tai joukossa ikäviä itsestään vikoja löytämättä, mutta hätätilanteessa tai harmissaan ulvoo apua kuin sudenpentu ja haukkuu estotta muita ystäviään selän takana. Kun itse sattuu olemaan sellainen, ettei pidä juoruiluista tai paskanpuhumisesta, tuntee olonsa epämukavaksi. Ja tietää tismalleen tämän ihmisen keksivän varmasti jotain ikävää sanottavaa itsestäänkin.

On aina keljua huomata olevansa hätävaraystävä ihan millaisessa tilanteessa tahansa. Olen aika kiltti ihminen, mutta suututtamiseni ei ole fiksu teko. Viime vuosina olen hiljalleen siivonnut elämästäni myrkkytyyppejä, joiden seurassa vain ei ole kivaa. Myrkkytyyppi kun imee sienen lailla kaiken positiivisen energian ja tapaamisen jälkeen on ikävä ja negatiivinen olo. Mielestäni ystävyys on vastavuoroisuutta, ei yksipuolista pahan olon jakoa. Koska monen myrkkytyypin kanssa on ihan turha yrittää keskustella – kaikki olisi kuitenkin minun vikani – olen hiljalleen etäännyttänyt itseni heistä. Kesä on yksi helpoista etääntymisajoista.

Joskus hätävaraystäväkään ei selviä ilman konfrontaatiota. Ylipitkän työpäivän jälkeen harmitti, että oli luvannut mennä kahville onnistuneesti välttelemänsä myrkkytyypin kanssa, koska talosta oli vesi poikki rempan vuoksi iltaseiskaan asti. Päätä särki, ajatukset olivat seuraavan päivän töissä ja terassilla liian kuuma. Sarjadeittaaja ryntäsi paikalle vartin myöhässä, pahoittelematta, ja aloitti: ”Moi, mulla on siis niin paljon kerrottavaa! Ei olla nähty aikoihin, sun pitää kuulla ihan kaikki mitä mulle on tapahtunut,päläpäläpäläpälä, minä, minä, minä, se sika, päläpälä, mut uusi tyyppi, päläpälä, hyvä sängyssä, päläpälä, sun pitäis muuttaa sun tyyliä, päläpälä, se tienaa hyvin, päläpälä, vaikka mä olen ehkä liian kaunis sille, päläpälä, sun pitäis kyllä pukeutua toisin, päläpälä, täytyy löytää omaa tasoaan oleva, päläpälä…”

Annoin puheen surista ohi korvieni ja mietin, miksi me olimme ylipäätään ystäviä. Olimme muutama vuosi sitten olleet samassa työpaikassa ja tehneet paljon asioita yhdessä. Hän muutti lähelleni asumaan, joten kävimme yhdessä lenkillä ja kahvilassa ja leffassa säännöllisesti. Olin hyvin pian huomannut, että meissä oli paljon erilaista, ja miten hänen tapansa osoittaa olevansa sanavalmis oli vähätellä muita, myös minua. Meillä oli kuitenkin ollut varsin kivaa yhdessä, mutta viimeisen vuoden aikana olin alkanut kyllästyä. Olin aluksi pohtinut, olinko kateellinen hänelle. En ollut. En edes siitä, miten hän onnistui aina saaman ihmiset tekemään asioita puolestaan ja uskomaan hänen dramaattisen elämänsä olevan ihan uskomatonta. Ihmettelin, miksi hän sai aina valittamalla tahtonsa läpi töissäkin. Ajattelin myös olevani herkkänahkainen, mutta erään lapsuudenystäväni kanssa viettämämme yhteisen päivän jälkeen tämä läpirehellinen mimmi totesi, että tyypillä taisi olla ihan helvetin paha PMS tai todella vaikea luonne.

Oman elämän ylijakaminen, muiden arvostelu, minuun suunnatut piikit ja ohi kulkevien ihmisten vilkuilu, arvostelu ja ihmettely oli jatkunut ja jatkunut. Ilmeettömien mustien lasieni takana pohdin, mitä tekisin. En pidä itseäni täydellisenä ihmisenä, mutta pidän itseäni varsin hyvänä ystävänä. Kuuluiko ystävän seurassa tulla paha ja ärsyyntynyt mieli? Ei. Monologissa oli päästy ruotimaan muita: kateutta jonkun uudesta työstä ja toisen uudesta asunnosta. Ivailua siskon häistä. Hymähtelyä ohi kulkeneen naisen liian kireistä housuista. Vakuutuksia siitä, että mies olisi kiikissä. Kuittailua työstäni ja työinnostani ja vaatetuksestani.

”Sori, mun täytyy mennä.” Kello oli varttia vaille seitsemän. Menisi kaupan kautta kotiin ja suoraan viileään suihkuun. ”Siis mitä, enhän mä ole vielä ehtinyt edes kertoa kaikkea, mitä tekemistä sulla muka on? Mulla ois niin paljon kerrottavaa!” ”Sori, en mä ehdi tällä kertaa. Me ollaan istuttu tässä jo pari tuntia, etkä ole edes kysynyt, mitä mulle kuuluu, mitä tein kesällä tai miten töissä menee. Tai edes antanut mun kertoa, koska sua ei kiinnosta.” Hiljaisuus. Tätä asiaa oli yritetty käsitellä ennenkin. Onnistumatta. Päänsärkyni oli eskaloitunut jo siihen pisteeseen, että olin todella ärtynyt. Särkyyn. Omaan kiltteyteeni. Tähän ”ystävääni”. ”Sä olet mulle vaan kateellinen, koska sulla on niin tylsä elämä.” Purskahdin tahtomattani nauruun ja totesin hilpeästi: ”Mitä sä tiedät mun elämästäni? Et nykyään mitään. Joo, mä olen niin tylsä, etten halua jakaa koko elämääni toisille ihmisille. Mä olen niin tylsä, että musta on kiva käydä töissä. Mä olen niin tylsä, että musta on kiva ulkoilla ja baareilla frendien kanssa, koska se on kivaa. Sulle mä tosin olen hätävaraystävä, jota saa aina arvostella. Mun mielestäni se ei ole kovin kivaa edelleenkään. Nähdään ehkä joskus.” Hiljaisuus. Nousin ja nostin laukkuni olalle ja kävelin pois terassilta. Puhelimeni alkoi soida. Kävelin kauppaan ostamaan jäätelöä ja pinaattia. Kotona blokkasin tyypin Fb-sivultani, luin sekavan haukkumis- ja selittelytekstarin, menin viileään suihkuun ja istuin ikkunan ääreen lukemaan. Kirpaisi ja helpotti samaan aikaan.