”Mä en voi enää mennä sen kaa festareille, ku se on ni kaunis, ettei kukaa huomaa mua. En mä taho mitää kuolaajaa mut sellasta käytöstä, et mua ei vaan suleta poies.”

Luin uneliaasti kirjaa myyttisistä hirviöistä rannalla illan viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä vielä selkää. Varsin lähelle asettui kaksi alle 30-kymppistä naista, jotka levittivät pyyhkeensä hiekalle ja kaivautuivat ulos löysistä hellemekoistaan jutellen samalla matalalla äänellä. Kaivaessaan esille herkullisennäköisiä salaatteja, vadelmaropposia ja jääkahvejaan huomioni kiinnittänyt, vastahakoinen festarihenkilö kertoi useista vastaavista hetkistä oletettavasti saman henkilön kanssa. Sama kaava toistui: miehet pörräsivät kimalaisten lailla hunajaisen seuran kimpussa; seura keskittyi ”olemaan sulosen demure”eikä edes yrittänyt ottaa häntä mukaan keskusteluun. Iltojen saldo oli usein omille teilleen miesten/miehen kanssa häipyminen, monta uutta IG-kontaktia ja huokailua, kun kukaan ei kuitenkaan ole tarpeeksi kiinnostava. ”Jos sen kaa menee vaiks yhelle johonki terdelle, niin sama aina toistuu. Musta ois kiva jutella oikeesti. Tai oli. Enää ei.”

Ystävätär kuunteli empaattisesti ja selkeästi tilanteen tuntien. Naiset olivat niin samannäköiset ja -tyyliset, että he olisivat voineet olla sisarukset tai serkukset. He harmitteluvat samaa, mitä itse kiroan: alistumista miehisen hyväksynnän ja katseen alaiseksi. Naiset olivat mielestäni kauniita ja puoleensavetäviä. Tuntui uskomattomalta, että heidän kaltaisensa fiksut ja sanavalmiit mimmit seisoisivat seinäruusuina miesten pörrätessä jonkun muun ympärillä.

Toinen naisista oli ilmeisesti viettänyt lomaansa jossain suvun kanssa, koska hän mainitsi tarkoituksella unohtaneensa ”kaikki tinderit, treffit, somen ja fomoilut” ja vain maalanneensa, uineensa ja veneilleensä äitinsä kanssa – ja miten häntä vähän ahdisti paluu tähän ”pakolliseen kaupunkisinkkuformaattiin”, joka oikein muistuttaa omasta yksinolosta.

Kun naiset lähtivät uimaan (pyydettyään minua hiukan vilkuilemaan tavaroidensa perään) jäin pohtimaan omaa tilannettani. Pandemia-aika on eristänyt minua monin tavoin ihmisistä ennen kaikkea työni vuoksi. En ole halunnut riskeerata muita, koska olen kunnon koronapommi. Lisäksi monet pariskuntakaverit ovat sulkeutuneet omiin pariskuntakupliinsa, minkä ihan hyvin ymmärrän. Osa ei ehkä ole tajunnut sitä, sillä yhteisellä lomapiknikillä ihmeteltiin, etten ole ollut siellä, täällä tai tuolla. Minua ei ollut edes kutsuttu niihin pariskuntakokoontumisiin, minkä kommentoija itse tajusi kesken leikkimielisen valitusnuhtelunsa. Vaihdoin puheenaihetta sujuvasti – olen tottunut tuohon pariskuntakuplailuun ja sinkkujen ulkopuolelle jättämiseen teini-iästä lähtien – mutta huomasin parin ystäväni näyttävän nololta. He itse puhuivat viitisen vuotta sitten katkerasti pariskuntakuplailusta – ja nyt itse suorittivat sitä. Monelle oli selkeästi vaikea paikka myöntää, että itse on nyt sulkenut useita ihmisiä ulos kuplastaan. Pandemia-ajallehan tämä on ominaista – kuplat vahvistuvat, muut yhteydet heikkenevät.

Myös toisella läheisellä pyyhkeellä puhuttiin ulkonäöstä. Ikäiseni pariskunta pohti tuttaviensa kumppanivaatimuksia. Miespuolinen tuntui olevan hyvin kyllästynyt johonkin työkaveriinsa ja tämän epärealistisiin näkemyksiin. Naispuoliselta herui henkilölle ymmärrystä, sillä kai nainenkin sai vaatia, jos miehenkin kohdalla pidettiin normina epärealistisia vaatimuksia. Tämä oli hauska twist, sillä mies joutui myöntämään naisen olevan oikeassa.  Pariskunnan yhteinen taival ei ilmeisesti ollut kovin pitkä, sillä nainen väänsi miehelle rautalankaa deittailun nurjista puolista muistuttamalla heidän suhteensa alkuvaiheista ja siitä, miten paniikissa hän oli ollut omasta olemuksestaan ja ”nuorekkuudestaan” ja miten mies ei ollut ajatellut moista lainkaan.

Kun ryhdyin viimeisen uimiseni ja kuivattelun jälkeen pakkaamaan tavaroitani, ajattelin nähneeni rannalla jälleen lohdullisen paljon erilaisia ihmisiä. Siksi ehkä viihdyn siellä itsekin. Minua ei saisi uikkareissa Stadikalle, kylpylään tai Hietsuun ikinä. Sen sijaan epävirallinen pieni hiekkakaistale ja kalliot tuntuvat turvalliselta. Rannalla oli sekaisin erikokoisia ja -näköisiä ihmisiä yksin ja ryhmissä ilman vilkuilua, naureskelua tai poseeraamista. Tavaroitaan pakkasivat myös nuoret naiset, joista toinen sanoi päättäneensä keskittyä festareilla bändeihin eikä itseensä. Itse hän oli niille halunnut musiikkia kuuntelemaan ja nauttimaan. ”Ja jos mua alkaa väsyttää tai vituttaa, mä sanon sen ja meen nukkuun.”

En ole varsinaisesti lomasuorittaja, mutta minulla on jokseenkin luterilaisen luonteenlaadun lomanviettotavat. Vähän niin, että kai tässä nyt jotain rotia pitäis olla.

En kykene lomallakaan viettämään koko päivää yökkärissä, nukkumaan kolmeen iltapäivällä, juomaan kolme päivää putkeen skumppaa, vetelehtimään riippumatossa tai makaamaan Netflixin ääressä koko päivää. Tämän kertominen saa jotenkin tuntemaan itsensä nolon nipoksi.

Lomallakin tykkään ulkoilmasta, uniongelmaisena joudun pitämään edes jonkinlaista unirytmiä, alkoholia ei yleensä tee mieli, liikkumattomuus sekoittaa pään ja koko päivä ruudun ääressä muistuttaa töistä.

On edelleen noloa tunnustaa, mutta kaipaan ulkomaille ja pitempään reissuun. Vaikka loma onkin rauhoittanut päätä ja ruumista, silti puuttuu sellainen irtioton ja arjesta irtautumisen fiilis, jonka ulkomailla saa. Suomessa kaikki on liian lähellä, nettiin pääsee koko ajan ja arki on läsnä.

Syksy alkaa vaivihkaa tuoksua ilmassa. Töiden alkamisesta huolimatta rakastan syksyä. Se on minun aikani ja kaunein aika vuodesta. Lähes täyttä kuuta katsellessani odotan jo syksyn harvest moonia, kuuhetkistä kauneinta.