”Oletko sä joskus käynyt siellä? Sun pitäisi ehdottomasti nähdä se syksyllä.”

Kesäloma. Unet ovat parantuneet ja miltei palanneet. Kuusi tuntia unta paukahtaa rikki helposti, ja vaikka aamulla olisikin vähän väsynyt olo, jaksaminen on normia. Aamulenkille ysiltä, yöuinnille Tuhkimona, hereille joskus seiskan/kasin aikaan. Jos nukuttaa, pitempäänkin voi uinua.

En ole halunnut ajatella työasioitani yhtään. Syksyllä on luvassa niin paljon uutta uudessa tiimissä, että sen ajattelu aiheittaisi vain ahdistusta ja huonoja unia. Työntelen kaikkia työhän liittyviä ajatuksia mielen cul-de-saceihin ja hukutan niitä ajatusvirtaan ennen, kuin ne ehtivät yhtään hengittää. Elokuussa sitten. Otetaan ekalla työviikolla turpaan. Turha suunnittella yksin, suunnitellaan porukassa. Älä kangistu samoihin kaavoihin. Kaikki tutut kliseet, joiden ansioista elokuussa voi sitten olla nesteessä. (Siihen asti ainakin saa sitten nukkua, prkl.)

Hukutan mieleni metsätapaleille ja laaksoihin muitakin työläitä ajatuksia ja tekemisiä, ihan toisenlaisia. Olen jotenkin päätynyt tilanteeseen, johon en ole varautunut tippaakaan: Miten hemmetissä tavata ihminen, jota ei koskaan ajatellut tapaavansa? Toisin kuin nämä tapaamiselle ryntäävät ja lähellä asuvat hätähousut, voi vahingossa päätyä myös kirjoittelemaan viestejä tyypille, josta ajattelee tylsien iltojen viestiseuraa (ja selvästi samaan tapaan toisestakin suunnasta). Sitten huomaa, että kaikenlaista scheibaa tässä on jauhettu jo kohtuullisen pitkään, ja että ehkä tässä pitäisi tavata ihan kaveripohjalta kuitenkin. Periaatteessa hyvä idea, joo. Sitten seuraavaksi alkaa pohtia, että mitähän kaikkea tyypin kanssa on jauhanutkaan. Joo, aivan liikaa kaikenlaista. Tästä tulee kyllä helt pinsamt – tapaaminen. On myös mielenkiintoista, millaisen mielikuvan toisesta rakentaan vain kirjoittamisen pohjalta.

Saapa nähdä, mihin tästä päätyy. Kesälläkin on loppujen lopuksi tullut vietettyä aikaa enimmäkseen omissa oloissaan ja tuttujen kanssa, ei missään riemukkaissa kemuissa. Uusien ihmisten kohtaamisesta on tullut jotenkin aiempaakin jännittävämpää. Jokseenkin minulle sopivaa, että törmään aina ääripäihin. Tämänkin  kesän vaihtoehdot ovat suoraa pitkä päähän ja perään -mallia (hätähousutapaajat) ja sitten rannalta tarkasti katselleet (mitähän saatanaa tässä on taas tullut kerrottua). Kummallakin lie mielenkiintoinen kuva ihmisestä, joka ruudun takana on. Eikä se todellisuus  kummallakaan välttämättä vastaa totuutta tai omaa mielikuvaa.

”Sä vaikutat kiinnostavalta ja asut lähellä. En etsi mitään kirjekaveria vaan haluan nähdä suoraan. Lähtisitkö yhdelle huomenna täällä Kalliossa vaikka kuuden aikaan?”

Hetkinen.

Kello oli toukokuisena perjantaina 17.48 (tms.) ja istuin kotona keittiön lattialla sukkiksissa ja tunikassa odottaen pastan kiehumista ja maskien puhtaaksi keittymistä. Pitkä työviikko oli takana, ja olin luvannut itselleni sardellipastaa ja kaksidesisen pullon valkkaria, jälkiruuaksi espanjalaismansikoita ja kookoskermaa. Maskeja keitellessäni avasin yleensä deittiapin ja suoritin (siltä se tuntui)   tsekkauksen. Kerrankin vastaan oli tullut kiinnostavanoloinen tyyppi, joten swaippasin oikealle. Ylle kirjoitettu viesti kilahti noin kolme minuuttia swaippaukseni jälkeen.

Okei. Suora lähestyminen on ihan suora ja reilu tapa sekä sopii toiselle. Minulle se ei sovi. On ihan kohteliasta kysellä asioita ja  tunnustella, onko tässä kiinnostavuuden kanssa mitään tekemistä. Ja näin naisena, myös stalkata, josko punalippuja nousee heti alkuun. Yleisimpiä ovat exän (ja kaikkien muidenkin naisten) demonisoiminen, suorasukainen pesäjahti muista väitteistä huolimatta, persuilu, kirjoitus- ja keskustelukyvyttömyys tai sisällöttömyys (lista omistetuista asioista omistusasunnosta ja prätkästä alkaen – ei muuta sanottavaa).

Minulla sattui olemaan lauantaille muuta menoa, minkä kerroin pahoitellen. Miehen vastaus: ”Ilmoittele sit ku oot vapaa. Mo.” En ole toistaiseksi ilmoitellut.

Toisille varmaan sopii suora toiminta. Toiset, kaltaiseni varautuneemmat, haluavat tehdä ensin pientä maastotiedustelua siitä, löytyykö jotain yhteistä. Sen jälkeen kyse on aina ja kuitenkin loppujen lopuksi siitä, onko oikeenlaista kemiaa – tai kemiaa ylipäätään.