Pitkäaikaiset ystävyyssuhteet ovat ihania ja ihannoituja – syystäkin. On mahtavaa, että rinnalla on vuosia kulkenut ihmisiä, jotka eivät jätä pulaan, ovat nähneet hyvät, pahat, rumat, ihanat, karmeat, syvät ja korkeat. He pysyvät mukana kaikesta huolimatta, ja heidän kanssaan on kasvettu läpi monenlaisista elämänvaiheista. Hyvä ystävä on ikihonka, joka ei kaadu tai romahda. Hän pysyy, aina.

Samaan aikaan elämänsä aikana tapaa paljon ihmisiä: työkavereita, tuttuja, harrastusmenokavereita, lasten vanhempia, kaverien kavereita, kantakahvilan työntekijöitä… Sitten on aikakausiystäviä: lapsuuden, nuoruuden, opinskeluajan, töiden, armeijan, vauva-ajan tai lasten harrastusten loputtua ystävyys ei jatku uudessa elämänvaiheessa, se vain hiipuu hiljalleen. Se ei silti ystävyydestä yhtään sen vähemmän merkittävää. Tietyssä elämänvaiheessa lyhytkin hetki merkittävän ihmisen kanssa on voinut ohjata juuri oikeaan suuntaan tai selkeyttää elämän valintoja. Joskus se on voinut olla myös se pieni pinnalla pitävä voima vaikeassa tilanteessa.

Omat pitkäaikaisimmat ystävyyssuhteeni ovat käytännössä opiskeluajoilta. Lapsuusystävät ovat yhtä lukuunottamatta aikoinaan liukuneet kaukaisuuteen. Heistä on tullut näitä omalla tavallaan läpikulkuihmisiä, joiden merkitys omana aikanaan oli mieletön. Samaan kategoriaan kuuluvat monet ihanat työkaverit, joiden merkitys työpäivien lomassa oli mieletön. Hyvä porukka = hyvä työpaikka.

Voi myös olla, että parisuhde päättyy, mutta pienen tauon jälkeen jatkuu ystävyys. Olen siinä mielessä onnekas, että minulla on hyvät välit lähes kaikkiin exiini. (Sekaisin olevat, vaaralliset ja muutkin terveydelle haitalliset on raderaattu pois.) Muutamaa heistä voin nykyään sanoa ystävikseni. Se, että elämäntilanteemme ja/tai tunteemme eivät aikoinaan kohdanneet ei tarjoita sitä, ettemmekö voisi olla yhä hyvissä väleissä.

Huomaan tälläkin hetkellä, miten jokunen hyvinkin tärkeä ihminen ja minä olemme suuntaamassa elämässämme eri suuntiin hiljaa liukuen mutta kuitenkin selkeästi. Samaan aikaan kun se tuntuu haikealta, sen tunnistaa elämään kuuluvaksi vaiheeksi. He ovat tuoneet elämääni paljon hyvää ja ihanaa, ja nyt meidän kaikkien matka jatkuu uuteen. Kaikkien laivojen ei kuulu purjehtia samaan suuntaan.

”Eikö sua nolota tuo maski? En mä vaan käyttäisi. Mä en halua kärsiä turhaan.” 

Pandemia-aika on vaikuttanut suurimman osan ihmisistä elämään jollakin tavalla, mutta sen vaikutukset ovat jakautuneet hyvinkin epätasaisesti. Osalla elämä on kenties muuttunut suuremman etätyömäärän ja ryhmäliikunnan loppumisen verran, osalla on mennyt toimeentulo, työpaikka, (mielen)terveys, perusturvallisuus tai työturvallisuus. (Sosiaalisen) median mukaan suurin kärsijä tässä on kulttuuri-, tapahtuma- ja hoitoalan sijaan koulutettu etätyöläinen.

On mielenkiintoista, että kovimpia valittajia eri tilanteissa ovat ne, jotka ovat kaikkein etuoikeutetuimpia ja jotka kärsivät tilanteesta kaikkein vähiten. He valittavat rajoituksista, maskisuosituksista, maskipakoista, etäkoulusta, suljetuista harrastuksista sekä vähättelevät esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja opetuksen henkilökunnan huolta työturvallisuudesta. He ovat ”tiedostavia”, ”kriittisiä” ja ”vapaita hullutuksista”. Nämä ihmiset valittavat omissa poteroissaan eikä heidän valitustaan jaksa kuunnella kukaan, jolla on pikkuisen laajempi kokemus tilanteesta. Pandemia- aika on myös vahvistanut hyvinvoinnin kuplia varsinaisiksi poteroiksi – se huono puoli on, että poteroon saattaa tulvia juuri niitä asioita, jotka on itse ensin kieltänyt. Rehellisesti sanottuna toivon niin käyvän mahdollisimman monelle.

Olen ollut useammassakin tilanteessa, jossa nämä (lähes poikkeuksetta) pääkaupunkiseudun paremman tuloluokan alueiden korkeakoulutetut henkilöt ovat ryhtyneet kyseenalaistamaan jonkin instanssin turvallisuussuositusta. En käytä julkista liikennettä. En mene museoon, koska sielläkin on maskihysteria. Luulin, että kirjastoissa ollaan niin älykkäitä, ettei maskeja tarvita. Kuka hullu käyttää lähikaupassa maskia? Miksi Virossa käynnin jälkeen muka pitäisi käydä jossain testissä? Samaan hengenvetoon samainen henkilö vetoaa rokotekattavuuteen, kesään, nuorten parempaan vastustuskykyyn ja laumasuojaan sekä haukkuu rokotevastustajat tajuamatta, että oma argumentointi sataa juuri tämän porukan laariin. Myöskin koko rokotushomma on hoidettu väärin. Ja oikeastaan kaikki muukin. Minua ei korona pelota. (Kertoo ennen kaikkea siitä, ettei ole osunut tarpeeksi lähelle.)

Olen omalla alallani muutenkin oppinut, että työstäni tietävät eniten ne, joilla ei oikeasti ole sen todellisuudesta mitään käryä. Tämä pätee monelle muullekin työsaralle, ja  pandemia-ajan osalta tilanne ei ole ainakaan helpottanut. Ei oikein tiedä, pitäisikö olla vihainen, huvittunut vai tuntea myötähäpeää toisten ihmisten kapeakatseisuudesta. Oikeastaan lähinnä se poteronäköisyys huolettaa, koska egoistinen, omakokemukseni mutina on saanut niin paljon valtaa julkisessakin keskustelussa. Monen mantra tuntuu olevan: ”Koska minua on kohdeltu väärin, minun kokemukseni on pakko olla muidenkin kokemus. Jos se ei ole, NE MUUT ovat väärässä.” Koska poteromafiassa ei tunneta kuin samanlaisia ihmisiä, jäävät muiden kokemukset ymmärtämättä ja näkemättä. Ihan turhaan sairaanhoitajat valittavat. Korona on vain ongelmalähiöiden ongelma.

Varsin moni työntekijä ei voi valita työolojaan ja työnsä turvallisuuteen vaikuttavia seikkoja muutenkaan. Osa ei saa tai voi valita, miten työnsä tekee, käyttääkö maskia, jääkö kotiin etätöihin tai ketä työssä palvelee. Etuoikeutettu ihminen istuu pandemian jälkeen entistä tiukemmin oman etuoikeutensa päällä, koska hän ei ole menettänyt työpaikkaansa tai toimeentuloaan, joutunut riskeeraamaan itseään ja läheisiään työnsä kautta tai menettänyt mahdollisia säästöjään arkensa pyörittämiseen. Olen usein pohtinut, mikä saisi etuoikeutensa sokeuttaman näkemään omaa napaansa edemmäksi. Ikävä kyllä varmaan vasta se, että oma etuoikeus katoaisi.