Ystäväni oli ollut treffeillä, kun oli kerrankin ns. ihmisten ilmoilla nyt kesällä. Hän palasi  treffeiltä samalla tavalla hämmentyneenä kuin moni samanikäinen ystävänikin. Treffeillä oli ollut ihan peruskivaa, mutta  oli – taas vaihteeksi – annettu rivien välistä ymmärtää, että ystävätär on ”vähän liian vanha” ja valitettu, että nelikymppiset naiset ovat ”antaneet itsensä rupsahtaa”. Vastassa oli jälleen ihan ikäisensä näköinen, about nelivitonen mies.

Eräs toinen ystävätär (ikä 39) kuunteli 49-vuotiaan miehen lapsihaaveita helmikuisella kävelyllä ja kuuli olevansa liian vanha. Samainen ystävätär oli sitten tämän jälkeen kieltäytynyt lähtemästä treffeille viisi vuotta itseään nuoremman miehen kanssa, koska ei jaksaisi mitään ikäkommentointia – ja kertoen juuri ikäkommentoinnin syyksi. Mies oli todennut, ettei hän ole lähdössä laskeskelemaan mitään niin  epäolennaista kuin ikä, joten voisi neiti nyt lähteä kävelylle, kun meillä ois varmaan juteltavaakin ja ulkona hieno ilma. Heillä on edelleen juteltavaa, joten #notallmen-aktivistit voivat huokaista helpotuksesta. Silti hekään eivät voi kiistää, eikö kulttuurimme normita juuri sitä, että on aivan normaalia, että mies on naista runsaasti vanhempi ja että naisen ulkonäön ja iän kommentointi on edelleen baanalisti hyväksyttyä kulttuurissamme.

Todella monella ystävälläni on kokemusta siitä, että omanikäinen tai vanhempi mies on ryhtynyt perkaamaan syitä, miksi nainen on liian vanha. Samaan tapaan muutamaa vuotta nuoremmat miehet ovat perustelleet, miksi eivät  lähdekään treffeille itseään vanhemman naisen kanssa, vaikka ovatkin itse olleet ensimmäisenä yhteydenottajana.

Ystäväni pohti, olivatko kuvat liian vanhoja (eivät) tai näyttääkö hän kuvissa paremmalta kuin livenä (tuskin). Minua ihan puhtaasti suututtaa ystäväni puolesta. Olen niin totaalisen kypsä tähän patriarkaaliseen pätemiseen ja siihen, että kompuroin siihen itsekin.

Minä en ole mikään en missi, en väitä olevani mikään missi enkä edes halua olla.
Olen nainen,
jolla on hyviä ja huonoja päiviä,
joka on terve,
joka rakasta työtään,
joka jaksaa polkea mummopyörällä kakskyt kilsaa tässäkin kelissä (ja on onnellisen hikilikomärkä sen jälkeen),
jolla on nelivitosen iho,
jonka ihosta näkee eletyn elämän iloja, suruja, valoa ja varjoja,
jolla on ihanat vanhemmat ja sisarukset perheineen,
joka ei suostuisi Stadikalle uikkarissa,
joka ei harrasta välineurheilua,
jolla on maailman ihanimmat ystävät,
joka kävelee päivässä 12000+ askelta,
jota luultiin lapsena pojaksi,
joka on seurustellut 13 vuotta vanhemman miehen kanssa,
joka on tapaillut seitsemän vuotta nuorempaa miestä,
jonka nuoremman exän työkavereista osalle oli vaikeaa ymmärtää ”vanhempi” nainen,
jolla jokunen ylikilo,
jonka niiden jokusen ylikilon ansiosta korsetti ei roiku,
jonka vaatekaapissa on vaatteita kokoa S-M-L-XL-XXL-3XL-onesize,
joka lukee enemmän kirjoja kuin nettiä,
joka tulee yleisesti ottaen toimeen ihmisten kanssa,
jonka mielestä ihmisten arvottaminen ulkonäön perusteella on typerintä ikinä,
joka on tavannut ihan liikaa portfoliomiehiä, jotka etsivät sopivaa naista (työ)suhteeseen,
joka ei esitä itseään nuorempaa,
joka ei ole vapaa ulkonäköpaineista,
joka näkee työssään nuorten kipuilun ulkonäkönsä, identiteettinsä ja olemuksensa kanssa,
joka on kuunnellut tätä stnan aina liikaa/liian vähän -skeidaa aivan liian monta vuotta,
joka on yleensä juuri liikaa tai liian vähän (ja nyksään pitää sitä about kunniamerkkinä)
joka on saatanan helpottunut treffien peruuntuessa,
joka osaa maastoutua normielämään sopivaksi,
joka on tavannut mahtavia miehiä, joille tärkeintä on persoonallisuus,
jota on luultu nuoremmaksi, vanhemmaksi, oikeanikäiseksi ja milloin miksikin,
jolta on kysytty paperit Alkossa viime vuonna (mutta ei tänä vuonna),
joka on hyvin onnellinen oman alakulttuurinsa kuplasta (vaikka siinäkin on omat rajoituksensa)
joka suhtautuu ristiriitaisesti siihen oma alakulttuurikuplaansa,
jonka mielestä myös miehet ovat patriarkaattinsa uhreja (suurin osa itse sitä tajuamattaan tai haluamatta tajuta),
joka uskoo työnsä vuoksi nuoriin ja muutokseen,
joka haluaisi, että kaikki ihmiset olisivat rakastettuja, onnellisia, terveitä, tasapainossa itsensä kanssa, turvassa ja tuntisivat itsensä hyväksytyiksi.

Pahoittelut ranttauksen pilaavista viimeisistä utopiasivulauseista.
Ehkäpä nihilistikin saa kesän kuumuudessa sulaa sen verran, että esittää vaaleanpunaisia poutapilvitoiveita?

Pyöräilen kaupunkipyörällä vinhaa vauhtia kohti kasteltavia kukkia ja tuuletettavaa asuntoa. Tunnen paidan liimaantuvan selkään ja vatsaan, kasvoilla valuu hiki. Ohitse porhaltaa nainen virtaviivaisella maastopyörällä hauiksent hiestä kiiltäen, ja ohitamme peräkkäin rauhallista tahtia polkevan iäkkäämmän miehen. Nainen porhaltaa eteenpäin hiekkatiellä, minä käännyn lähiön suuntaan ja poljen vielä kovempaa, jottei aikaraja ylity. Ehdin kohteeseen ajoissa, läiskäytän pyörän telineeseen ja suuntaan kohti ystävän asuntoa.

Helsinki kylpee – näkökannasta riippuen – joko ihanassa lämmössä tai hautovassa kuumuudessa. Asunto on kuin sauna. Avaan parvekkeen oven ja lasit, avaan ikkunat ja raotan ovea käytävään hetkeksi. Kastelen kukkia ensimmäisen kierroksen, viikkaan pyykit telineeltä kaappiin, tyhjennän tiskikoneen, päästän vettä hanoista ja nostelen pökertyneitä pölyttäjiä sokerivesitilkan ääreen kuumalla parvekkeella. Onneksi kaikki selviävät kukkiin ja sitten lasien välistä ulos.

Istahdan hetkeksi lukemaan lehteä ja tunnen, miten asunnon lämpötila laskee hieman. Katselen lähiöympäristöä, joka on aivan erilainen kuin oma maailmani urbaaneine näkymineen. Aina välillä mietin, missä ja miten haluan asua. Välillä kaipaan omaa pientä pihaa tai omaa pientä mökkipihaa, jossa möyriä; välillä taas olen onnellinen siitä, että asun kerrostalossa ilman nurtsiparturointeja ja lumitöitä.

Olisin luultavasti ilman koronaakin tilanteessa, jossa miettisin, mitä teen isona. Oma työura on antoisa, mutta samaan aikaan stressi, kiire ja väsymys ovat viemässä nautintoa ja motivaatiota. Työtään ei osaa, pysty eikä jaksa tehdä niin hyvin kuin haluaisi. Ajatukset opinnoista, muutosta ja erilaisesta työstä risteilevät päässä. Samaan aikaan mieli yrittää tyynnytellä ja lietsoa rauhaa pohdintaan. Liian nopeista päätöksistä ei yleensä hyvää seuraa.

Sen korona on kuitenkin opettanut, että tarvitsen tilaa ympärilleni. Pienempi neliömäärä ei ole enää vaihtoehto. Se asettaa omat rajoitteensa moniin asioihin. Nousen kastelemaan kasveja toisen kierroksen. Pihalla lapset huutavat ja juoksevat, talojen välisillä pihoilla on tungosta, aurinko paistaa matalien talojen yli.

Suljen ikkunat ja parvekkeet oven ja lasit. Lukitsen oven. Kävelen kohti kaupunkipyöräasemaa. Nousen pyöräni selkään ja lähden polkemaan vinhasti kohti kantakaupunkia, jonka suuret talot helisevät kuumuudessa soittorasiain lailla.