Kaveri tyrkkäsi minulle lainaan Unelmakarttakirja-teoksen, koska se voisi vaikka auttaa minua pohtimaan, mitä haluaisin tehdä isona. Minulla on hieman epäilevä mutta utelias suhtautuminen kaikenlaisiin selfhelp-kirjoihin. Paras lukemani on edelleen jostain Akateemisen alelaarista yli kaksikymmentä vuotta sitten löydetty Live alone and like it vuodelta 1936, jota voin suositella ihan kaikille. (Täältä lisätietoa ja hyvä artikkeli kirjasta englanniksi!)  Koska lomalla on aikaa askarrella kaikenlaista, päätin tutustua aiheeseen – työarjessa kaiken erilaisen kanssa tuntuu vain menevän pata jumiin.

Avasin kirjan tsekatakseni, mistä tässä on nyt sitten kysymys. Löysin heti alussa suurimman ongelmani: Minä en osaa kirjoittaa unelmiani paperille, sillä se tuntuu jotenkin hirvittävän paljastavalta, suuruudenhullulta ja julkealta. Onko se merkki siitä, etten uskalla unelmoida tarpeeksi isosti? Vai ovatko unelmani rajattomia? Vai olenko mahdollisesta unelmaton? Vai enkö osaa sanallistaa unelmiani? Vai olenko taas tässäkin asian sellainen, etten vaan osaa?

Ihmisiä kehotetaan aina astumaan pois mukavuusalueeltaan, joten ehkäpä minun pitäisi nyt sitten unelmoida julkean isosti ja rajattomasti. Tajusin nimittäin äkkiä, että mitä vanhemmaksi olen tullut, unelmani ovat pienentyneet. Erityisesti viimeisten viiden vuoden aikana olen suunnannut unelmani enemmän eskapismiin kuin käytäntöön monestakin syystä. Hmm. Ehkäpä tätä pitäisi kokeilla. Samaan aikaan päässä soi Ingen vinner på finska – Haaveet kaatuu.

Minulla on tosin ikihaaveita, joista en ole koskaan luopunut.
1. Haluaisin kirjoittaa kirjan (salanimellä) ja saada sen julkaistuksi.
2. Haluaisin osata laulaa jazzia.
3. Haluaisin lentolupakirjan.
4. Haluaisin ajaa Kanadan halki.
5. Haluaisin osata tanssia.

Sitten on paljon haaveita, joista tulee jotenkin syyllinen olo. Ne liittyvät usein omaan olemukseen, luonteeseen, ulkonäköön tai asioihin, joihin vaikuttaminen tuntuu siltä, että on vaikea hyväksyä omaa itseään tai on vaikeaa pyristellä eroon ahtaasta naisroolista. Osa tuntuu oman heikkouden myöntämiseltä ja kanssasisarten pettämiseltä, siltä, että pitäisi itseään vajaana. Niistä tulee vähän sellainen olo, että onko niistä edes sopivaa puhua, jos ei halua tulla nähdyksi klisesilmälasien kautta.

Sitten kun taas pääsee päässään sellaiseen loopiin, että tajuaa tarvitsevansa vanhempien viisaiden naisten apua, voi siihen aina luottaa ja muistaa ihanan Eeva Kilven pienen, nimettömän ja paljon siteeratun runon:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
(Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972)

Sen jälkeen voi pukea uikkarin ylleen, ottaa pyöräilykypäränsä ja tavaransa ja lähteä uimaan. Vanhempien viisaiden naisten sanoja on hyvä uskoa. Ja uimasta palattuaan voi vetää syvään henkeä, avata kirjan uudelleen ja katsoa, onko nyt sen aika.

”Kunpa voisin hallita mieltäni niin, ettei se hairahtuisi millekään typerille sivupoluille opiskellessa, ei ihastuisi toivottomiin ihmisiin, ei innostuisi syömään litraa jäätelöä aina kun ahdistaa eikä houkuttelisi ostamaan ihania ja turhia kenkiä. Sen lisäksi mieleni osaisi olla hiljaa turhan riitelyn edessä, kohauttaisi ranskalaisesti olkapäitään loukkauksille ja saisi rauhoituttua kiireenkin keskellä. Ehkä pystyn siihen sitten, kun olen se myyttinen aikuinen.”

Lopetin päiväkirjan pitämisen vuosia sitten, mutta olen raapustellut satunnaisia ajatuksia erilaisiin muistikirjoihin, joita olen tuhonnut ja polttanut vuosien saatossa hiljalleen. Päiväkirjojen tuhoaminen on sinällään perusteltua, koska käytin niitä lähinnä varaventtiileinä pohdinnoilleni ja pahalle ololleni. Niiden lukeminen tuntuu kuin vieraan ihmisen tekstien pariin tunkeutuisi. Ne eivät ole nelikymppisen naisen arvioitavaksi, ne olivat teini-ikäisen maailman osa, maailman, jota ei enää ole. Tuhosin päiväkirjojani ja kirjeitäni jo nuorempana ja jatkan samaa tapaa nykyäänkin kirjoittamalla mieltäni vaivaavat asiat ylös ja sitten tuhoamalla tekstini. Samalla hankkiudun hiljalleen eroon muistikirjoistani ja satunnaisista raapustuksista. Minun jälkeeni ei tule ketään, jonka tarvitsisi tietää niistä mitään. Mukana olleet ihmiset muistavat mitä muistavat, heidän jälkeensä kenenkään muun ei tarvitse.

Tuon yllä olevan pohdinnan löysin yhdestä muistikirjoistani, kirjoitettuna joskus viitisentoista vuotta sitten. Tuon ajan kolmikymppinen nainen olisi kenties sekä tyytyväinen että pettynyt nykytilaan. Olen nimittäin modannut vanhaa totuutta menestyksellä: Ainoa keino päästä kiusauksesta on langeta siihen -sitaatti on tullut ikävän tutuksi, joten nyt ikäneitoisempana olen modannut sen paljon parempaan muotoon: Ainoa keino päästää kiusauksesta on pysyä siitä kaukana. Se tarkoittaa kylmästi sanottuna seuraavaa: tee liikaa töitä, pysy kaukana kiinnostavista ihmisistä, ole kiitollinen maitoallergiasta, älä käy kenkäkaupoissa, kehitä neutraali fasadi joka tilanteeseen, ole asiallinen loukkaajaa kohtaan ja yritä rauhoittua (huonolla menestyksellä).

Tiedän tismalleen, etten pysty välttelemään kiusauksia loputtomiin. Pandemia-aika on tosin auttanut asiaa kovasti, samaten liika työmäärä, kadonneet unet ja tapissa oleva stressimittari. Niiden ansiosta on usein helpompaa jäädä kotiin kuin tavata ihmisiä. Samaan aikaan se on tuonut perspektiiviä siihen, että tietyissä tilanteissa pieni pettynyt mielen tyyneys on parempi kuin suuret tunteen. Muistan, miten luin joskus opiskeluaikoina naistenlehdestä ympäri maailmaa reissanneen matkaopasnaisen haastattelun, jossa hän sanoi harkitsevansa tarkkaan, meneekö miehen kanssa lasilliselle vai istuuko kotona juomassa teetä, riiteleekö tulisesti vai antaako toisen paasata, ostaako itselleen taas uuden asun vai säästääkö rahansa elämyksiin. Hänelle tämä kaikki oli mielen opettamista siihen, ettei kaikkea voi saada ja siihen, että elämässä on kausia, jolloin sitä ahmitaan suut ja silmät täyteen sekä kausia, jolloin astutaan taaksepäin ja piiloudutaan verhon taakse katsomaan tanssiaisia.

Huomaan usein palaavani samaan kirjaan, kun ajatukseni alkavat harhailla. Thornton Wilderin The Bridge of San Luis Rey on pieni aarre, salainen klassikko ja pintapuolisesti ehkä tylsähkö kirja. Toisille se kuitenkin resonoi ensilukemalta, ja sen viestin lukee rivien välistä loppuun asti. Sen viimeiset kolmisentoista sivua muistuttavat siitä, että kaikki on hetken tärkeää – ja että kaikki kuitenkin unohdetaan/unohtuu jossain vaiheessa. Olennaista ei ole se, että henkilö muistetaan vuosikausia tai -satoja vaan se, että hän on oman hetkensä elänyt, vaikuttanut ja rakastanut. Olennaista ei ole yksittäisen ihmisen elämän merkitys – olennaista on ihmisten välinen yhteys, ainoa elämän todellinen merkitys.