Olen monesti todennut olevani asioita ymmärtämätön ludiitti ja usein vielä ihan tyytyväinen siitä. Työ perusopetuksessa pitää ihan hyvin kiinni nykymenossa, mutta sielläkin monessa asiassa huomaan olevani rehellisesti kääkkä ja iloitsevani siitä. (Tosin kasikymppisen äidin ja hyvin samanikäisen sisaruksen mielestä olen kakara. Höh. Lisäksi kulttuurikaapua ei ole. Vai lasketaanko Opethin paita?)

Hesarissa juttujen aiheena oli tänään monta asiaa, joiden suhteen onnittelin itseäni geriatrisuudestani. Hellyttävimmästä päästä olivat nämä deittailuskenen paikkarajoittuneet, joille ajatus Pitkänsillan ylittämisestä tai metroradan varrella asumisesta ovat nono. Kun maantieteellisesti ekstrarajoittunut asuu esmes Töölössä, Arabianranta on ihan liian kaukana. Näen Vaalassa, Kontiolahdella tai Humppilassa asuvien tuttavien kuolevan nauruunsa ja saavan stadilaisvitsien raideriinsa lisävirtaa.

Okei, tunnustan, että isommissa ja pienemmissäkin kaupungeissa  kaupunginosilla ON maineensa. Kun kaverin synttärikemuissa liiveihin uimista yrittänyt mies selitti suu vaahdossa asuvansa Vantaan tietyn alueen vuokrataloissa, koska kukaan ei valita turhaan melusta, jos jää putki päälle, aluesnobismi iski välittömästi. Samaan tapaan perhealueeksi mielletyllä vauraalla alueella asuva ja matalapalkka-alalla työskentelevä kaveri saa osakseen ihmettelyä kertoessaan asuvansa kissansa kanssa vuokrayksiössä. ”Ai, asutko sä SIELLÄ? Mut sehän on PERHEalue.”

Itse Kalliossa asuvana ja tämänikäisenä lienen suht neutraali – kaikesta aluepuheesta huolimatta.  Päädyin aikoinaan tänne ennen kaikkea sijainnin vuoksi. Hämeentietä tai metrorataa pitkin huristivat kaikki pätkätyöläisen kulkureitit, ja Manskulle kipaisin sukkelaan ratikalla ja fillarilla. Kavereita ja sisaruksia asui suht lähellä, ja kohdalle osui hinta-laadultaan ihan hyvä asunto. Innokkaana kulttuurin ja keikkojen kuluttajana sekä epämääräisten työaikojen vuoksi halusin asua keskemmällä ja ilman pimeitä yöbussireittejä lähiöissä. Kallioon on tullut jäätyä monesta syystä. Olen usein sanonut, että Kalliosta muutetaan sitten kokonaan pois pk-seudulta tai ainakin ihan erilaiseen ympäristöön. En tosin omisi koskaan uskonut asuvani täällä näin pitkään…

(Autoton) stadilaimen pyörii arkielämässään suht pienellä alueella ja kuplautuu kaltaistensa kanssa. Pikkukaupunkilaisena, isompien kaupunkien kautta pk-seudulle päätyneenä kuplautumisen vahvuutta oli alkuun vaikea ymmärtää. Mukavuudenhalu on luonnollista, mutta kaventaa ikävästi horisonttia ja auttaa muodostamaan rajalinjoja.

Jokainen kaipaa lempeä, aitoja kohtaamisia ja kiinnostavaa puhetta niin Hangossa, Utsjoella kuin Rautjärvelläkin. Kunpa jokainen antaisi ennakkoluulottomasti vähän erilaiselle hyvälle tyypille mahdollisuuden.

Jos et ole koskaan käynyt Keravalla, mene nyt! Keravan taidemuseossa eli Sinkassa on tullut ennenkin nähtyä kiintoisia näyttelyitä, mutta nyt on meneillään jotain todella huikeaa: Das Alte Land – Ikiaikainen maa, Rosa Loyn ja Neo Rauchin yhteisnäyttely.

Taiteilijapariskunnasta Rauch lienee kuuluisampi, mutta mielestäni rouva vie monessa työssä voiton, koska minua kiinnostaa juuri hänen tapansa käsitellä kapinallisuutta, naiseutta ja naiseuden monia puolia teoksissaan. Yhteisnäyttelynä kyse on kulttuuritapauksesta ja tasapainoisesta kokonaisuudesta.

Sekä Loyn että Rauchin teoksia jää katsomaan pitkäksi aikaa. Ne kertovat rinnakkain monta tarinaa: esimerkiksi Rauchilla suurikokoinen teos voi koostua monesta samaan asiaan liittyvästä kuvasta kanvaasin eri reunoilla, Loylla taas kaksosmaiset hahmot kuvaavat saman asian/henkilön kahta puolta. Näyttelyssä on myös pitkä dokumenttia Rauchista, jossa Loy on myös keskeisessä osassa.

Kulutin näyttelyssä aikaa runsaasti ja nautin lopuksi vielä kupillisen kahvia ostamiani taidekirjoja siemaillen. Menen varmasti näyttelyyn vielä uudestaankin, sillä tämä kokemus kolahti monin tavoin.