Angloamerikkalainen ystätär on menossa treffeille huomenna kotikaupungissaan. Hän on ostanut uuden topin ja siihen sopivan tyylikkään maskin sekä käynyt sopivasti tänään kampaajalla värjäämässä juurikasvun . Illalla olisi tarkoitus käydä manikyyrissä ja pedikyyrissä. ”Onneksi mä olen niin nätti, että vaikka se mies ei pitäis musta, tiedän olevani sit sille vaan liian fabulous. Treffeille on kiva mennä, vaiks se vähän sellaista meat district -meininkiä onkin.”

Treffeille. On. Kiva. Mennä.
No. Ei. V*ttu. Ole.

Joo, treffeillä voi olla alkujännityksen jälkeen kivaa (tai sit ei), mutta niille ei ole koskaan kiva mennä.  Ainakaan kukaan muu ystäväni ei ole koskaan moista tunnustanut. Nykyään rauhottelemme ja psyykkaamme toisiamme ennen, medan & after.

Nuorempana kävin kepeästi vaihto-opiskeluvuonna treffeillä, joista tiesin, että tyyppejä kiinnosti eksoottinen (hah) suomalaisuuteeni ja kyse oli illanviestosta opiskelukaverin kanssa, ei mistään isommasta. Kun olen kompastunut elämäni miehiin aina keikoilla, kaverien kautta tai oman alakulttuurin tapahtumissa/baareissa, olen selvinnyt vähän yli nelikymppiseksi käytännössä ilman appstreffejä. Muutamat menneistä treffeistä ovat olleet ihan kivoja, osa taas mennyt hieman… erikoisesti. Ja nyt tässä kai pitäisi mennä kaksille treffeille. Apua. Onneksi edes ne toiset onnistunevat ihan kaveripohjalta. Ja minä huomaan todellakin olevani aivan määrässä mediassa.

En maalaa itsestäni mitään erikoista kuvaa, jaa siloiteltuja kuvia tai muutakaan, mutta huomaan (muutenkin) uusien ihmisten tapaamisen nostavan kaikki epävarmuuteni pintaan, on kyse sitten mistä tahansa luonteeseen ja ulkonäköön liittyvästä. Toikkaroin todellakin kuin se railoon suistuva hirvenvasa ja annan itsestäni hermostuksissani vielä normaaliakin idiootimman kuvan. Katson peilikuvaani ja näytän aina liian vanhalta, homssuiselta, lihavalta, typerältä, kulahtaneelta tai laittautuneelta. Tai kaikkea samaan aikaan. Samaan aikaan olen itselleni aivan saatanan vihainen, että olen edelleenkin kaiken tämän patriarkaalisen paskan vanki enkä pääse siitä eroon. Fiksu nainen painelisi treffeille kuten ystävättäreni, liput fabulously liehuen, mutta kaltaiseni hiiri yrittää keksiä ghostaamattoman tavan kiemurrella irti tapaamisesta.

Hiiri, då som nu för alltid.

Pandemia on vahvistanut minussa piirrettä, jonka harva huomaa muutenkaan. Uusien ihmisten tapaaminen on lähinnä pelottavaa. Siis oikeasti pelottavaa. Ei ”kiinnostavaa”, ”jännittävää” tai ”inspiroivaa”. Se on ihan rehellisesti helvetin pelottavaa. Ystäväni on edelleen ohjannut minua vieraille teille, ja sen osoite oli deittisivusto, jolla en juuri jaksamuista käydä. Kunnes olin saanut viestin ihan kiinnostavanoloiselta mieheltä, joka ei päällisin puolin vaikuttanut kirvesmurhaajalta eikä vain sen yhden asian perässä juoksevalta. Kaltaiseni epäilevän Eilan sai tosin säikäytettyä viesti numero noin 25:  ”Mä haluaisin tavata vaiks loppuviikolla, koska en tykkää kirjoitella vaan kohdata.”

Tavata. Siis niinku livenä. Joku uusi ihminen. Paniikki. Siis oikea paniikki. Mä en pysty tähän. Mihin helvettiin olenkaan taas seonnut? Eikö vain voisi olla ikuinen talvi ja lockdown, joka sitoo ihmiset koteihinsa? Miksi perkeleessä olen taas tässä tilanteessa?

Ymmärrän niitä ihmisiä, jotka eivät ”etsi mitään kirjekaveria” tai jotka kokevat ilmaisevansa paremmin itseään puhumalla kuin kirjoittamalla. Samaan aikaan, ainakin naisoletettuna, kirjoittaminen on pieni turvallisuusjuttu ennen tapaamista. Sen avulla saanee ehkä punaliputettua pahimmat tyypit ja ongittua esille vähän muutakin. Pikaiselle tapaamisella menee todellakin kuin bambi jäälle, joka on samaan aikaan liukas ja heikko.

Joskus onni on myötä: miehellä on ollut lapset viimeiset pari viikkoa, ja minä häivyn kiertämään armasta Suomeamme ensi viikolla. Ehkä pääsisin tästä pälkähästä taas vahingossa.

Kaverini kysyi taas: ”Oletko sä nainen vai hiiri?”
Hiiri, lättad.