Nyt on kuulemma kuumien kohtaamiskesien kohtaamiskesä (ainakin iltapäivälehtien ja niihin linkittyvien sivujen mukaan). Kaikkien ihmisten pitäisi rynniä radalle kuin sonnien kevätlaitumelle, koska baarit ovat auki, koska deittailukiima, koska EM-kisat ja koska Himoksellakin festaroidaan. Hell ye–, ermh, no.

Jep, kesä saa aina ihmiset valtaamaan maan, puistot, niemet, vedet, terassit ja festarit. Se ei ole mikään uutinen, jona se esitetään joka vuosi. Joka kesä on edellistä kuumempi (ilmastonmuutokseen uskovien mukaan kyllä) ja kuin luotu _______________ (lisää milloin mikäkin asia).

Päivystävä ilonpilaaja marisee, ettei kesä ole mitään, koska maasta ei pääse mihinkään turvallisesti ja katsoo kauhuissaan sitä testaamatonta potkupallopäistöä, joka kävi Putin-sedällä kylässä sen kummemmin testaamatta itseään ja karanteenissa pysymättä. Kun nuo nyt kirmaavat villinä pitkin Suomen kesää, saadaan pientä jännitystä tartuntatilanteeseen ja kesätapahtumiin. Sen verran ikävää karanteeni ja eristys ovat, että moni skippaa ne, kuten Kainuussa on nyt käynyt.

Päivystävä ilonpilaaja on myös äärettömän kettuuntunut siihen, että ulisevat amatöörit saavat tulkita karaokessa, mutta taitavat ammattilaiset joutuvat edelleen pyörittelemään peukaloitaan. Niin kauan kuin baareissa saa riekkua miten haluaa, mutta tapahtuma-alaa ei ole vapautettu kohtuuttomista rajoituksista, minulle vuosi 2020 ei ole todellakaan ohi. Tapahtuma-ala osaa hoitaa asiansa erinomaisesti, jos sille vain annetaan mahdollisuus. Toivottavasti Himokselta ei nyt lähde mikään tartuntarypäs, ettei sen perusteella ruuvia voitaisi kiristää (vain) tapahtumien osalta.

Kesän tärkein asia on se, että voisi nähdä rakkaitaan lähempänä ja kauempana. Perhe, ystävät ja muut läheiset ovat se porukka, joita on ollut eniten ikävä. Sitten onkin jo kulttuuri: keikat, konsertit, leffat. Onneksi edes museot ovat pystyneet avaamaan ovensa. Olisi myös kiva tehdä työtään normaalisti ja turvallisesti. Syksyllä sitten nähdään, miten kouluun palataan ja millaisessa tilanteessa. En halua ajatella sitä nyt.

Tuntuu jotenkin haljulta kyseenalaistaa yhteiskunnan avautumista ja muita toimia, mutta niiden tempoilevuus ja tiettyjen alojen – juuri tapahtumat ja kulttuuri – täydellinen unohtaminen syövät oikeustajua. Kulttuuria olisi näinä  aikoina tarvittu enemmän kuin koskaan. Me ihan kaikki olisimme tarvinneet. On pakko kysyä, miten tapahtuma-ala tullaan saamaan tästä jaloilleen ja miten se tehdään niin, etteivät isot toimijat kahmi kaikkia tukia. Miten se jo ennestään minimituloilla elänyt yksityisyrittäjä saadaan jaloilleen ja jatkamaan taiteensa tekemistä?

Minun kesäonneni olisi istua kuuntelemassa hyvää bändi ulkona tai sisällä, maksaa pääsylippu, nähdä ystäviä ja tietää, että seuraava keikkalippu olisi taskussa ja että sen voisi käyttää. Hurjan pieni asia,mutta tällä hetkellä surullisen utopistinen.

Kesä, joka tuli sittenkin, vaikka sen ei koskaan pitänytkään.
Kesä, jonka paikalla oli musta aukko, joka tuntui työntävän luotaan.
Kesä, joka tuli niin nopeasti, ettei uupunut saanut kaikkea kasaan ajoissa.
Kesä, jonka lämpö hellii, kurittaa, piiskaa, vyöryy päälle ja viettelee.

Samaan tapaan kuin viime vuonnakin kävi, kesä ei jotenkin ala. On hieman noloa valittaa siitä, ettei Suomessa pääse lomatunnelmaan vaan siihen tarvitaan lentomatka, uusi kieli ja uusi ympäristö. Silti on pakko myöntää, että katson kaihoisasti Finnairin konetta, joka suuntaan jonnekin kaukaisuuteen. Ajatuksissani olen taas kengännauhabudjetilla jossakin, jossa on vielä kuumempaa ja hikisempään. Olen siellä reppuhiertymät olkapäissä, varpaat pölyisinä, tukka tappuralla ja vaatteet hiki- ja aurinkorasvalaikuissa. Olen siellä, missä voin rauhoittua, missä kukaan ei tunne minua, missä joka päivä oppii niin paljon uutta.

Ongelma ei ole Suomi tai kesä, se on levonton ja tempoileva mieleni, jolta on viety monet sen rauhan kannalta olennaiset asiat: matkat, keikat, kulttuurista suurin osa, ystävät, spontaanius. Olen tottunut rauhoittamaan kaikenlaiset myrskyt, harmit ja surut lähtemällä jonnekin, jossa on muuta ajateltavaa, jossa olen yksin vieraana muiden joukossa, jossa on helppo olla sellainen kuin sillä hetkellä tuntuu olennaiselta ja jossa kuljen omaan tahtiini.

Jotenkin on sellainen olo, että olisi pakko päästä jonnekin kauas, jotta en tekisi mitään tyhmää. Kun ryntää heti loman alettua kuukaudeksi reissuun, ei jää aikaa tötöilylle ja selviää yleensä kesästä ilman mitään typeriä säätöjä ja sydänsuruja. Kun on edelliset hoitanut alta pois, ei ole mitään halua sotkea itseään mihinkään uuteen typeryyteen. Jos sitten tekee tyhmyyksiä töiden aikaan, saa kaiken moskan siivottua pois mielestään tärkeämpien asioiden alta.On helpompi tehdä töitä silloin kun sydän tai sielu rikki kuin viettää lomaa, jolloin on aikaa ajatella.

Nyt, kaikkien koronarajoitusten jälkeen huomaan tuntevani oloni levottomaksi. Olin onneksi tarpeeksi fiksu junaillakseni alkukesän täyteen pitkästä aikaa -sukuvisiittejä, joiden vuoksi on ollut pakko olla karanteenimaisissa oloissa. Sen jälkeen olisi vuorossa ihanien ystävien tapaaminen. Samaan aikaan olisi halu rynnätä hauskoissa puistoseurueissa liikkeelle, tavata uusia ihmisiä, päästä ehkä keikoille ja tanssimaan. Se sisältää kuitenkin riskin mielenrauhalle, jonka eteen olen yrittänyt tehdä kovasti töitä. Mielelle, jossa olisi vain työ, läheiset, ystävät, matkat, musiikki, kirjat ja kulttuuri, ei mitään höpöä. Minä en nimittäin enää jaksaisi putsata avohaavoja, naarmuja ja nirhaumia. Arpikudosta ei enää saa kursittua kovin monta kertaa siististi kasaan. Ilmeisesti sitä ei missään vaiheessa opi virheistään, toisin kuin muut.

Ehkä kauas pois vetoaa se, ettei kukaan odota mitään. Mä voi olla kuka vain, mitä vain. Nainen nurkassa mustissaan, hiukset palaneina, olemuksessa raukea rauha, edessä jotain uutta, jotain sellaista, josta ymmärtää taas oman pienuutensa.