… jottei hyydy kuin hirvi pendolinon keulaan. (Tuomas Vimman kielikuva. Hyvin osuva.)

Minä olen hyvä valehtelemaan itselleni ja muille omasta jaksamisestani kuten moni työtoverinikin. Luterilainen luonteenlaatu on koulutus- ja kasvatusalalla kunnon ett måste. Ilman sitä on niin fiksu, ettei ikinä edes päädy lähimaillekaan (tai ainakin on niin fiksu, että häipyy ajoissa). Nykyään itsekrematoriointiluonteenlaatunsa täydelliseksi hioneet voidaan loppusijoittaa jossain vaiheessa suoraan uurnaan, pehmustettuun selliin tai pitkälle sairaslomalle. Sitä ennen lyhyemmiltä sairaslomilta on palattu töihin useita kertoja identiteetti riekaleilla ja tsempattu niin pitkään, ettei pääse ylös lattialta, jonne on kaatunut.

Lepo ja rentoutuminen ovat suhteellisen tärkeitä kaikille.  Minä olen ollut niiden kanssa suhteellisen huono viime aikoina, tai oikeammin monta vuotta. Oletin selviäväni itsepäisen luonteenlaatuni, typeryyteni ja nuorekkaan charmini varassa. Sitten tuli korona-aika, joka hurautti oletettua hauraamman tomumajani nurin.

Minulle läheiset ihmiset olivat ilmaisseet huolensa väsymyksestäni jo keväällä ja uudestaan syksyllä. Marraskuussa sain neljän  viinilasillisen jälkeen hallitsemattoman itkukohtauksen pikkuasiasta. Ystäväni ja exäni rauhoittelivat minua puolen yötä. Menin tolaltani naurettavista asioista, käytin suhteettomasti energiaa itsehillintään ja huumorintajuni alkoi kadota. En ollut ainut: työpaikalla keskusteltiin avoimesti väsymyksestä, itkemisestä, nihilismistä ja unettomuudesta sekä vaihdettiin unilääkekokemuksia.

Joulukuussa korona ja karanteenit jylläsivät, työt kaartuivat niskaan, kollegoja kaatui sairaslomalle, vanhempani sairastivat, sisko sairasti. Minä kiidin työpäivän ajan pitkin käytäviä kuin paholaiset kintereilläni ja illalla istuin tuijottamassa seinää. Viikonloppuina – sen yhden hysteerisen itkun jälkeen – vahdin neuroottisesti ns. laukaisevia tekijöitä. Tarvitaan enemmän vettä. Ei liikaa kahvia. Ei liikaa teetä. Ei enempää kuin kaksi lasillista viiniä, mieluiten ei edes yhtä. Ei liikaa sokeria. Kunnon lenkille. Pitemmälle. Jos se väsyttäisi. Nukkumaan kello 23. Aamukahdeksalta lenkille.Tsemppaa nyt, plösö! Et nuku kuitenkaan!

Sitten tuli hiljainen ilta kotona ja yllätysvieras teelasin äärelle. Ulkona satoi kuin saavista, olimme kumpikin tulleet omilta teiltämme. Minä tarkan neuroottisena, hän huolettomassa humalassa, joka tuntui kaikkoavan nopeasti pöytäni ääressä.

”Ootsä kunnossa?”

”Tietty. Mua väsyttää vaan aivan sairaasti”, sanoin ja päästin kevyen naurahduksen ja sipaisin huolettomasti hiukset korvan taakse toivoen, ettei käteni vapina näy, ”mutta se on ihan normaalia tähän aikaan vuodesta. Ja mikäs pahan tappais.”

Hän katsoi minua pitkään teelasin reunan yli. Pakotin itseni rauhalliseksi ja hain lisää teetä. Vaihdoin puheenaihetta huolettomasti. Lörpöttelin uusista levyistä, suklaahimosta ja työpaikan sattumista. Olin kepeä, kupliva ja hauska. Tai niin luulin.

”Sä olet aivan totaalisen säikky, levoton ja huolestunut. Näytät takaa-ajetulta ja väität hampaat irvessä olevasi kunnossa. Ja heti, kun sanon tämän ääneen, yrität karata.”

En ehtinyt hakemaan lisää teetä, kun olin tiukassa rutistuksessa. Pyristelin parhaani mukaan irti, mutten onnistunut. Oikea käsi piti minusta tiukasti kiinni, vasen silitti rauhoittavasti selkääni.

”Nyt ihan rauhassa. Oikeasti. Sä olet aina väsynyt tähän aikaan, mutta et näytä tuollaiselta. Sut pitäis lähettää pariksi kuukaudeksi sinne sun kummallisten järviesi rannalle aurinkoon kävelemään, uimaan, soutelemaan, juomaan viiniä ja syömään kirsikoita. Et voi jatkaa näin.”

Mutisin vaimeasti: ”Se on tää koronavuosi, kaikki ovat väsyjä. Ei mitään erikoista.”

Minut talutettiin nukkumaan, käärittiin peittoon.”Sä olet kyllä ihan toivoton näissä asioissa. Tarvitsisit jonkun pitämään itsestäsi huolta.”

Uusi työterveyslääkäri ja hoitaja olivat toista maata kuin aiemmat. Nyt ei puhuttu paskaa vaan lähdettiin haarukoimaan hoitoa ja varoitettiin realistisesti tien pituudesta. Lomalla unta sai onneksi paljon paremmin, mutta samalla tajusi taas sen, miksi väsymyksensä myöntäminen kaduttaa. Kun ongelmaa ei myönnnä, keho ei anna periksi. Kun ongelman myöntää, olo on kuin sillä pendolinon keulaan hyytyneellä hirvellä.

Pandemiarjen huonoin puoli on se, että töissä on vielä kovempi kiire ja vielä enemmän sekaisin oleva asiakaskunta kuin normaalisti. ”Sun pitää tukea koko maailmaa,mutta sä et saa itse vaatia tukea; sä et saa tuntea väsymystä, koska sulla on puolipäiväduuni; sä et saa vaatia itsellesi mitään, sä et saa vaatia keneltäkään yhtään mitään, sulta saa vaatia kaiken”, huokasi tapaamisesta palannut kollega voipuneesti ja lähti seuraavana päivänä sairaslomalle. Minä pelkään sitä päivää, jona minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin sairasloma. Jos tarve sille on, toivon osaavani vaatia sitä enkä ryhdy ammattimaisesti taas valehtelemaan itselleni (ja muille) olostani.

Joulukuu, aika ennen lomaa ja uutta mutaatiota
Joulukuun puolivälissä pääkaupunkiseudun koronanyrkki asteli taas esiin jatkamaan rajoituksia tammikuulle. Samalla ilmoitettiin ennalta-arvattavasti, että koulut jäävät auki ”nuorten syrjäytymisen estämiseksi”. Katsoimme tyhjässä luokassa kollegan kanssa toisiamme. Lähikoulun rehtorin kautta olimme jo uutisen kuulleet. Halusimme vain kuulla, millä päälle liimatulla perusteella tällä kertaa. Sen sijaan pari tuntia myöhemmin nuorten syrjäytymista ei mainittu missään vaiheessa, kun Helsingin kaupunki perusteli mittaavaa leikkauslistaa opetuksen ja kasvatuksen alalle ja iloitsi koronalisä korvaavan ”lähes kaiken”. Ja me kun luulimme ”koronalisän” tarkoittavan lisärahoitusta, ei normimenojen paikkausta. Ja että sen tarkoitus olisi estää nuorten syrjäytymistä. Vasemmistoliiton ulosmarssi oli lähinnä nolo lisä siihen, miten puolue on tukevasti vastuussa tulevista kuntatalouden leikkauksista: oppivelvollisuusiän nostamisen hintalappu nousee koko ajan, mikä tarkoittaa jatkossa reippaita leikkauksia kaikilta kouluasteilta.

Seuraavalla tunnillani oli paikalla hieman yli kolmasosa oppilaista. Osa oli karanteenissa, osa sairaana, osa jossain. Pari oli haettu aamun ensimmäisiltä tunneilta ja lähetetty kotiin altistuksen vuoksi. Kirjoitin tuntipäiväkirjaan tunnin ohjelman ja linkit sekä avasin meetin.  Muutama oppilas jutteli avoimesta, että he olisivat tulevalla viikolla ainakin keskiviikosta alkaen pois, jotta uskallettaisiin mennä mummilaan edes käymään. Välitunnilla väsynyt kollega taisteli itkua vastaan todeten, että jokaiselta hänen edellisenä päivänä opettamaltaan luokalta oli lähetetty oppilaita kotiin kesken päivän tai oli raportoitu koronatapauksia. Silti osa oppilaista huusi sylki roiskuen toistensa niskassa ja kieltäytyi käsien pesemisestä. Kollegalla on kotonaan riskiryhmään kuuluva puoliso sekä leikkauksesta toipuva iäkäs anoppi samassa pihapiirissä. Me kaikki selvisimme lomaan.

Tammikuu, uudet mutaatiot ja uudet karanteenit
Olen hieman hämmentynyt. Eikö koulun pitänyt olla jonkinlainen Magic Ring Of Fire, jossa eivät päde samat säännöt kuin normimaailmassa? Miksi siis uusi mutaatio aiheuttaa kahden viikon karanteenin, vaikka se maaginen pelastusmaski olisikin ollut naamalla? Eikö koulun taika enää toimikaan?

Eikö maskin pitänyt riittää kaiken turvaamiseen, eikö turvavälien pitänyt olla turhat koulussa, eikö koulussa voinutkin vain suositella, koska lapset eivät saa, tartuta tai sairasta koronaa. Koulurakennusten maagisuuden vuoksi harrastukset eivät ole turvallisia, koska ne eivät tapahdu klo 8-16 välillä rakennuksessa, jonka tontilla tai seinässä lukee koulu. Jeesustelu ja kaksinaismoralismi ovat vuoden hitti. Kaikessa. Lapsista välitetään vain puheissa ja siinä tapauksessa, että heidän asioidensa hoitaminen on jonkun muun vastuulla – sellaisen, jota hyveellisyyteen verhoutuen moittimalla voi saa huomiota Twitterissä.

Politiikka, virallisesti yhteisten asioiden hoitamista, oikeasti omalle kuplalle lupailua
Kuntavaalit ovat tulossa, ja luvassa on kevät täynnä kaikenlaista hattarapilveilyä. Nuorten, perheiden ja lasten puolesta luvataan kymmenen hyvää ja ainakin yksitoista kaunista. Kuten tiedämme jo etukäteen, mikään näistä ei toteudu. Kasvatuksesta ja koulutuksesta leikataan lisää, ja kuntataloutta ”tervehdytetään”, jotta oppivelvollisuusiän nosto saadaan maksettua.

Vaikka koronatilanne ryöpsähtäisi rokotusjumijonossa millaiseksi tahansa, kouluja ei suljeta, baarissa saa käydä ja rajat vuotavat kuin seula. Luvassa on siis lisää samanlaisia ilmiöitä kuin se Briteistä kotilomalle saapunut opiskelija, joka päätti jättää karanteeninsa hoitamatta, aiheuttaa useamman tartuntaketjun ja saattaa 400 ihmistä karanteeniin. Kiitos tällaisten FOMO-egoistien, muut kärsivät ja maksavat laskun. Samaan aikaan entiset oppilaani lähettävät itkuisia meilejä opintojensa kauheudesta toisella asteella, kun etäkoulu vain jatkuu ja jatkuu.

Omassa ja useissa naapurikouluissa rytisi syksyllä siihen malliin, että parhaimmillaan luokasta oli puolet pois, useita luokkia karanteenissa ja rehtorien aika meni tautitilanteen selvittelyyn. Opettajille viestitettiin, että lapsen etu on tärkeintä, ja kyllä aikuisen vain pitää jaksaa. Kiitos vain sinne etätyöpoteroihinne ja ikuisille kahvitauoillenne, päättäjät. Kun joulukuussa seurasi Länsi-Vantaan Kilterin koulun tartuntitilannetta, huomasi nyökkäilevänsä synkästi: jos 10% testatuista, joista suurin osa on oireettomia, on saanut positiivisen tuloksen, voitaisiin suoraan myöntää nuorten olevan tehokkaita viruksen kantajia ja välittäjiä lievemmästä sairastumisesta huolimatta. Uutta mutaatiota pukkaa, karanteenit ovat jo alkaneet. Tilannetta vissiin ”tarkkaillaan”taas vaihteeksi.

Egoistinen huolikuplani
Hesarin koronakoulujuttusarjan lukeminen aiheuttaa päänsärkyä. En ymmärrä, miksi etäopetusta ja opettajia sekä opettajien oppivelvollisuusikävastaisuutta nälvinyttä mediataloa kiinnostaa yritellä jotain puolivillaista dokumentointia kouluarjesta. Jos 400 opettajan kommenteista ei saa reippaampaa juttua, jo on kumma. Useampi tuttava kävi avautumassa omilla nimillään, ja heillä olisi ollut varsin mehevää kerrottavaa. En ratsasta heidän tarinoillaan mutta voin kertoa pari arjen pikkujuttua.

Koronarajoitusten vuoksi omassa koulussa ruokatauko onnistui syksyllä (ja jatkossakin onnistunee) ehkä kolmena päivänä viikossa. Sapuskan on syytä olla nestemäistä, jotta sen saa huitaustua alas nopeasti luokassa. Taukohuoneessa ei oikeastaan saisi olla, koska opettajat tartuttavat toisensa ja sitten oppilaat, joten parasta on yrittää syödä luokassa yksin. Pitää muistaa vastuu muista.

Pitää muistaa vastuu muista. Se toistui lähes itkuisena monen saman alan ihmisen puheessa syksyn aikana.
”Mä itken kotona vartin autossa pihalla ennen kuin menen kotiin.”

”Mun mies laskee iltaisin kotona, miten me selvittäis, jos jäisin vaan pois töistä. Sen pomo on luvannut, että mulle löytyis varmaan jotain tekemistä heiltä edes osa-aikaisesti. Pomon vaimo on vuorotteluvapaalla oleva lastentarhanopettaja, joka aikoo palata kirjanpitäjäksi tämän vuoden jälkeen.”

”Mun lukioikäinen on tehnyt mulle joka iltapäivä tukevan välipalan ja pakkaa mut seurakseen kävelylle. Illalla se tulee siirtämään mut työpöydän edestä tekemään iltajoogaa. Mulla on niin mieletön lapsi.”

”Naapurin rouvan kanssa hakataan joka ilta säkkiä niiden autotallissa ja huudetaan ulos raivoamme. Se on töissä varhaiskasvatuksessa.”

”Virolaisoppilas lipsautti tulleensa tunnille suoraan laivasta. Kiikutin rehtorin kanslian kautta sisaruksineen ulos, rehtori soitti kotiin ja kuunteli vartin sitä huutamista.”

En ole koskaan nähnyt kovaan työhön, kiivaaseen työtahtiin ja monenlaiseen oppilasainekseen tottunutta työyhteisöäni yhtä rikki.
Emme näe toisiamme missään, emme ehdi jutella, emme ehdi pitää taukoja, emme ehdi  tehdä yhteistyötä.
Emme ole koskaan nauttineet työstämme yhtä vähän.
Emme ole koskaan puhuneet alan vaihtamisesta, vuorottoluvapaista tai perhevapaista yhtä paljon.

Samaan aikaan moni on yhä vihaisempi ja turhautuneempi. Opetusalan visionikkarit ovat vuosi vuodelta vähemmän perillä koulutusalan arkitodellisuudesta, oppilasaineksen heikentymisestä, akateemisen osaamisen romahtamisesta ja perustaitojen puuttumisesta. OKM, OPH ja ministeri näkevät koulutusalan työntekijät vitsaukseni, joka pilaa heidän hienot teoriansa ja fiiliksensä antamalla muutosvastarintaista ja ikävää palautetta. Visionikkareita ei pandemia haittaa, etätyökuplassa on vielä vieraantuneempi todellisuudesta kuin muuten.

Visionikkarit ovat kuin tyypit muinaisen Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa: utopia ei koskaan kohtaa todellisuutta. Heitä piisaa projekteissa, hankkeissa,lausunnoissa ja selonteoissa. He jauhavat kultivoituneesti poliittista jargonia sanomatta yhtään mitään ja omaten yksinoikeuden tulkintoihin. Rivityöntekijältä kysytään joskus, miksi hän ei pyri saamaan asioita tolalleen, liittymään visionikkareihin. Häneltä puuttuvat kontaktit, vuosien siirtymät hallintorattaissa ja oikeanlainen puhetapa. Visionikkareita on tosin viime aikoina kohdannut yllätys. Ne väsyneet rivityöntekijät ovat alkaneet pitää kovempaa meteliä, järjestäytyä, haastaa. Vielä ei ole liian myöhäistä.