Kello soi aamulla kello 6.15. Ryömin sängystä silmät ristissä, uni on karannut jo aamuyöstä perinteiseen tapaan, joten päivä alkaa väsymyksellä. Keittiössä lasi vettä ja vitamiinit, toinen lasi vettä ja kohti kylppäriä. Viileän kasvohuuhtelun ja puolisuihkun jälkeen hieron kasvoni suht kovakouraisesti hereille ja pesen hampaat. Pukeutuessani huomaan jo, miten elimistö alkaa tiedostaa työpäivän. Olo alkaa muuttua levottomaksi. Säntään ovesta ulos kello 6.45 ja lähden kävelemään kohtia asemaa. Koska olin unohtanut ostaa kahvia, sumpit pitää ostaa asemalta. Kävelen tihkussa asemalle, ostan kahvit ja kipaisen junaan. Kun olen perillä, elimistö on jo taistelumoodissa.
Istun naputtamassa konetta kello 7.45. Kaikenlaista sälää on tiedossa ennen varsinaisen työn alkamista. Vähän kahdeksan jälkeen alkaa sitten säntäily. Huomaan kello 12 ja risat, että olen vaihtanut maskin kaksi kertaa, mutta en ole juonut tai syönyt mitään enkä ehtinyt edes vessaan. Olen vain tehnyt asioita kuin kone – kävellen, ystävällisesti puhuen. Kone on harmiton, pyyteetön ja ilmeetön. Koska olen jo myöhässä, aikaa ei ole nytkään. Kieli jää kiinni kitalakeen, kurkku on maskista karhea ja pyörryttää. Kun kolmelta saan lopulta juotua kolme lasillista vettä ja otettua maskin pois kävelläkseni asemalle, syke on tiheä ja olo karmea. Kävelen taas tihkussa asemalle, laitan maskin kasvoille ja tuijotan junan ikkunasta ulos tylsänä.
Haen Oodista pari varaamaani kirjaa ja lähden kävelemään kotiin. Olo helpottuu hieman, mutta tiedän, mikä kotona odottaa – totaaliväsymys. Teen itselleni muutaman voileivän ja kippaan kulhoon kaurajugurttia ja marjoja. Käperryn nojatuoliin lukemaan lehteä ja teen selvää jälken voileivistä ja jugurtista. Päivän ensimmäinen, rauhallinen hetki ilman ihmisiä. Ihana hiljaisuus. Venyttelen vähän ja istahdan pöydän ääreen teemuki vieressäni.
Havahdun iltayhdeksältä työpaperien lomasta. Yrittiteepannu on tyhjentynyt ja puolikas suklaalevy kadonnut. Kolme kaveria on soittanut, mutta en ole jaksanut vastata. Tunnen asiasta huonoa omatuntoa, mutta en jaksa vatvoa koronaa tai kuunnella valituksia vaikeasta elämästä ja peitettyjä syytöksiä siitä, etten minä tee toisen tylsyydelle mitään. Pakkaan työlaukun aamuksi, laitan vaatteet valmiiksi ja lähden kävelylle. Palaan tuntia myöhemmin rauhoittuneempana ja yritä saada ajatukseni unisiksi.
Iltasuihkun jälkeen yritän lukea kirjaa,mutta väsymys painaa liikaa. Tarkastan herätyskellon olevan oikein ja käperryn unille. Herään viimeistään puoli neljän suden hetkeen ja pohdin, millähän ihmeellä pysyn pystyssä näillä unimäärillä. On kuulemma kaverienkin mukaan ihan yleistä saada alentuvia ohjeita työterveydestä stressin välttämisestä, työpäivän tauottamisesta ja ”oman ajan ottamisesta” työpäivässä, mikä kertoo totaalisesta vieraantumisesta arjesta, jossa omavalintaisia ruoka- tai kahvitaukoja ei ole. Tulee ikuisesti mieleen työterveyshenkilö,joka oli pitänyt pitkän puheen ”kyllä-ne-työt-hoituvat-vaikka-ottaisi-omaankin-aikaa -tyyliin. Varhaiskasvatuksen lastenhoitajalle. Joo, tästä vaan omaa aikaa. Annetaan muksujen leikkiä saksilla, kiivetä aidan yli ja mäiskiä toisiaan. Kasvatus- ja opetusalan todellisuus ei ole sama kuin toimistoissa.
Käännän kylkeä ja mietin, kuinka kauan tätä jaksaa näillä spekseillä. Korona, tasoerot ja pihalla oleva hallinto-, ministeriö- ja ministeritaso ahdistavat enemmän kuin maskit ja pandemia. Kun omaa työtä tulee koko ajan lisää, palkka ei nouse, asiakaskunta on yhä heikompaa ja omaa egoaan kiillottavat poliitikot ohjaavat niukkoja rahavirtoja vääriin suuntiin. Ilmeisesti varhaisella puuttumisella ei saa nimeään historiaan eikä voi väittää pelastavansa Suomen nuorten koulutusta. Instagram-politikoinnilla voi sentää raunioittaa kuntatalouden.
Kun omaan työhön pitää olla intohimo, sen katoaminen tuntuu pelottavalta.
Kun oman työn tekeminen kunnolla tehdään mahdottomaksi tietämättömien poliitikkojen vuoksi, tietää samalla, ettei kukaan päättäjä kanna vastuutaan koskaan.
Kun populismi on tärkeämpää kuin aito hyvinvointi.
Kun kunnon panostuksella neuvolaan ja varhaiskasvatukseen sekä esiopetukseen maassamme olisi aidosti kaikille paremmat mahdollisuuden saavuttaa unelmansa.
Kun ihan kaikessa puututtaisiin ajoissa.
Kun ihan kaikessa kysyttäisiin niiltä, jotka asioista jotain tietävät – ei ministereiltä.
Kun politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ei oman egon kiillotusta.
Käännän kylkeä ja tuijotan pimeyteen.
