Mielikuvissa nainen liikkuu joustavasti, sensuellisti ja kevyesti. Käsien ja lantion liikkeet ovat symmetriset, iskut osuvat kohdilleen ja kasvoille on kutsuva hymy.

Todellisuudessa peilissä näkyy hahmo, joka näyttää norsulta, virtahevolta tai mastodontilta. Se liikkuu kankeasti ja näyttää aivan totaalisen idioottimaiselta sekä häpeää olemassaoloaan. Se olen minä tanssitunnilla.

Jos joskus olen kuvitellut liikkuvani sulavasti ja omaavani jonkinlaisia koordinaatiokykyjä, rytmitajua tai sulokkuutta, tömähdän aina tanssisalilla maan pinnalle. Notkeudesta ei ole jälkeäkään, ja näytän lähinnä epätoivoiselta heiluessani. Maski vielä korostaa vaikutelmaa. Opettaja huomautti ensimmäisellä tunnilla liian löysästä vaatetuksestani, joten jouduin kaivamaan suht tyköistuvan varustuksen kaapistani. Sekin ahdistaa.

Pidän tanssimisesta, mutta samaan aikaan kohtaan tanssisalilla monet inhokkiasiani: peilit, osaamattomuuden, ulkonäkötraumani ja sen, etten töiden vuoksi pääse joka kerta paikalle. En oikein osaa sanoa, onko tanssiminen tunneilla kivaa vai tuskallista, mutta kehonhallintani olisi syytä kehittyä. Siksi hiippailen sinne tyylikkäisiin varusteisiin sonnustautuneiden sylfidien sekaan näyttämään idiootilta.

Tunnin jälkeen kävelen metrolle metsän halki hieman pitempää reittiä. Pimeys tuntuu turvalliselta ja syysilman kirpeältä. Ehkä minäkin jossain vaiheessa oppisin menemään tunnille ihan rennosti näyttämään idiootilta enkä ahdistuisi etu- ja jälkikäteen.

Luojan kiitos en ole koskaan ymmärtänyt trendikästä kiiltokuvaelämää. 

Olen aina siunannut omituista makuani monessa asiassa ja liplatteluani omassa alakulttuurissa. Se on pelastanut minut monelta. Tietyssä mielessä näin on tehnyt myös tempoileva urapolkuni, normikauneusihanteesta kaukana oleva ulkonäköni, kokoni, mieltymykseni, haaveeni ja tapani tehdä asioita.

Kun on nuorempana kipuillut sen, ettei koskaan tule sopimaan älyttömään ”oikean” muottiin ja alkanut tehdä asioita omalla tavallaan, voi vuosien lumihangessa rämpisen jälkeen huokaista helpotuksesta. Ja jatkaa rämpimistä. Sitähän elämä usein on – rämpimistä.

En pidä itseäni mitenkään erityisenä – me olemme kaikki samalla tavalla erityisiä, tavallisia, kaavamaisia ja villejä. Siksi vierastan jotenkin kaikenlaista luokittelua. Ystäväni on luokitellut minua milloin milläkin tavalla Myers-Briggsin tyypittelyllä ja ollut hyvin loukkaantunut, etten halua ”henkilökohtaista kasvua”. Olen ihan kiinnostunut persoonallisuustesteistä, mutta näen ne myös itseään toteuttavina – Mä oon nyt vain tällainen. Parhaassa tapauksessa ne auttavat ymmärtämään ryhmädynamiikkaa ja omaa toimintaa eri tilanteissa, pahimmassa tapauksessa ne saavat tietyntyyppisen ihmiset näkemään kaiken niitä vasten. Olen katsellut ystäväni matkaa määritelmästä toiseen – pohjana vilpitön halu ymmärtää kaoottista elämäänsä – mutta samaan aikaan näen kaiken kyynisten lasien läpi. Kun ihminen matkaa leimasta toiseen, hän menettää osittain itsensä ulkoisille määritteille. Hän muuttuu niiksi, ja kun selitys ei enää tyydytä, se vaihdetaan uuteen.

Jokainen meistä pitää itseään The Poikkeusyksilönä tietyissä tilanteissa, mutta jos koko elämä rakentuu oman erityislaatuisuuden toitottamiseen, esittämiseen ja pönkittämiseen, voidaan puhua henkilökohtaisesta ongelmasta (ilman alkoholia tai sen kanssa, tilanteesta riippuen).

Suomin itseäni usein aivan typeristä ongelmistani ja pikkumaisista hang upseistani. Murehdin samaan aikaan arseni kokoa ja mutustan suklaata välipalaksi. Kun olen taas onnistunut kulkemaan ikkunasta oven sijaan ja päätynyt pulaan, toivon kykeneväni joskus käyttäytymään järkevästi. Toisaalta työni puolesta olen välillä niin saatanan tosikko vapaa-ajallakin, että nolottaa. Sitten vaan jatketaan rämpimistä seuraavaan mokaan asti.

Minulta kysyttiin tänään somessa, mitä kolmea asiaa jossittelen.

1. Mitä jos olisin valinnut toisen maan 20 vuotta sitten?
2. Mitä jos en olisi lopettanut suuren ammatillisen unelmani tavoittelua?
3. Mitä jos olisin lähtenyt sille kävelylle?