Suomi on tasa-arvon mallimaa – ja paskat.
Hallituskriisissä ja Temppareissa on yllättävän paljon samaa –
tekee nainen mitä tahansa, hän on väärässä.

Jos miespoliitikko sählää, rapatessa roiskuu, tuoli ei liikahda senttiäkään.
Jos naispoliitikko sählää, hän on epäpätevä tyrkky ja kaiken päälle rumakin.

Jos varattu mies bylsii töllössä kaikkea liikkuvaa, hän on vähän sika, sonni ja häntäheikki (öhöhö).
Jos varattu nainen bylsii töllössö yhtä liikkuvaa, hän on huora, huorempi, huorin ja vielä rumakin (#tapaittes)

Voisiko joku nyt selittää, miksi tämä hemmetin asetelma on aina näin vielä nykyäänkin?

Olen monesti todennut, että nykynäkemyksen mukaan nainen on a bore or a whore – tylsimys tai huora. Hyvässä lykyssä molempia samaan aikaan. Ja ainakin ruma lehmä. (Öhö öhö.)

Persujen ajatushautomo yksinkertaisti misogynisen ja naisvihamielisen sanomansa julkaisemalla ihan tohtorismiehen ”tutkimus”tuloksen, jonka mukaan kaikki naiset ovat käytännössä huoria. Pudottivat sitten madonna-vaihtoehdon kokonaan pois. Onnea vaan puolueen naisille, ihanaa tutkimusta! Lähdeviitteet tosin puuttuvat monesta kohtaa. Kirja oli kyllä kaikkien aikojen rimanalituslukukokemus.

Aika moni ikäiseni, nuorempi ja vanhempi nainen on saanut osansa patriarkaatin perinnemääritteistä, joita viljelevät niin miehet kuin naisetkin. On hyvin hämmentävää kuulla naisten huorittelevan toisia naisia. On hämmentävää kävellä kadulla ja kuulla tuntemattoman miehen huorittelevan. Kaikkein pelottavinta on lukea, miten yksi Suomen suurimmista puolueista tuuttaa ulos ”tutkimusta”, jossa seksuaalirikollisuus nimetään uhrien syyksi. On siis ilmeisesti ihan ok hakata ja raiskata, jos on kantasuomalainen mies.

Nainen ei saa edelleenkään mokata.
Nainen vaietkoon yhteiskunnassa.
Vuonna 2020.
*huokaus*

Hälytystila.
Sellaisessa oma kroppa ja mieli ovat.
Herään aamuyöllä puoli neljältä työpainajaisiin ja vaivun lopulta levottomaan uneen.
Aamulla saan lotrata kylmää vettä ja läpsytellä nassua, jotta herään edes jotenkin.

Oman lisänsä ambulanssiolotilaan tuo kesäkroppa-ahdistus. On sinänsä noloa myöntää, että olen edelleenkin, tässä iässä, niin idiootti, että poden teinimäisiä kroppafiiliksiä. Ehkäpä se syy onkin siitä, etten ole koskaan niistä päässyt eroon.

Exän duunin virkistyspäivä Flamingossa? Hell no.
Rantsuun työkaverien kanssa? Ei tod.
Saunailtaan työporukalla? Juuei.
Esiintyminen uikkarissa jossain? Eijei.

En ole koskaan ollut kauniin tai hyvännäköisen spektrissä normikauneuskäsityksen mukaan. Asia on minulle niin itsestään selvä, että huomaan ärsyyntyväni, jos joku ns. normityyppi yrittää saavuttaa jotakin kutsumalla minua kauniiksi. Omassa alakulttuurikuplassani suhtaudun asiaan hieman luontevammin, mutta siltikin yritän häipyä tilanteesta.

Tiedän olevani persoonallisen näköinen.
Tiedän, että minulla on kauniit silmät ja tarvittaessa kutsuva katse.
Tiedän olevani naisellinen.
Tiedän, että minulla on toisten mielestä mielettömät hiukset.

Tiedän myös, etten ole yleisen kauneuskäsityksen mukaan erityisen viehättävä.
Tiedän myös, että aktiivisesta elämästäni huolimatta minun pitäisi liikkua ja treenata enemmän.
Tiedän myös, että minun pitäisi syödä terveellisemmin.
Tiedän myös, että painoindeksin mukaan minun pitäisi olla kymmenisen kiloa kevyempi.

Samaan aikaan kaikenlaisen kroppa-ahistusmujuin kanssa toivotan asialle piutpaut. Oma jakomielitautinen suhtautuminen asiaan on hieman huvittavaa, mutta samaan aikaan mielessäni taistelee ihan faktuaalinen asia: olen suhteellisen terve – nyt. Jotta olisi suhteellisen terve kymmenen vuoden päästä, enemmän pitäisi tehdä. Huono puoli tässä on vain se, etten osaa liikkua rennosti: salilla käyminen tai jokin muu tavoitteellisempi meno on aina lähtenyt tavalla tai toisella lapasesta.

Oma huvittavuutensa aiheeseen tulee siitä, että työni ja nyt myös yksityiselämän vuoksi olen käytännössä leikannut ihmiskontaktini nolliin viime aikoina. Kun Kaivarikävelymies pompahti yllättäen takaisin linjoille, peruutin työtilanteeni taakse ja pahoittelin. Hiiri, utan tvekan, edelleen.