Kaverin anoppi:
– Sinä et nyt kyllä ymmärrä tätä naiseuden olemusta, koska et ole äiti.
(Nainen = äiti? Tämä tapahtui vuonna 2019…)

Työterveyslääkäri kymmenen vuotta sitten (keski-ikäinen mies):
– Sulle ei siis lapsettomuus oo mitenkään kipeä asia?
(Unettomuus ja huono hemoglobiini on muuten tässä se ongelma, ei mun reproduktiivisuus.)

Oppilaan huoltaja (nainen):
– Sinä et voi olla hyvä opettaja, koska et ole äiti.
(Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että nuoresi käytös on väkivaltaista.)

Teini:
– Vittu, onneks sulla ei oo omii lapsii, sä et vinee niinku himas, sä vineet eri taval.
(Me ollaan kyllä silti sun vanhempiesi kanssa kaikista asioista samaa mieltä.)

Vieruskaveri häissä (kuusikymppinen nainen):
– Sun kanssa voi onneks puhuu muustaki ku lapsista tai lastenlapsista.
(Minä haluan myös vierailla hylätyllä öljynporauslautalla.)

Mies deittiapissa (nelivitonen):
– Sun elämässä ei oo kyllä mitään sisältöä, kun sulla ei ole lapsia.
(Jos olen ilmaissut suoraan profiilissani, etten ole hankkimassa lapsia, voit mennä nätisti ohi. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, että omasta elämästäsi puuttuu sisältö. Kukaan toinen ei ”tee sinulle perhettä ja onnea”.)

Mies deittiapissa (nelivitonen):
– Sä näet elämäsi hyvänä omanasi, sä et tarvi mitään lasta tekosyyksi.
(Vaikka tästä ei sen kummempaa tullut, oli mukava vaihtaa ajatuksia. Kyseisellä miehellä on kaksi täysi-ikäistä lasta.)

Ystävä (nelikymppinen)
– Mä en kyllä ois syn ystävä, jos sulla ois lapsia.Mä olen kyllästynyt siihen syyllistämiseen ja mun elämän vähättelyyn.
(Vaikka näkemys on jyrkkä, ymmärrän. Olin 15-20 vuotta sitten samaa mieltä, kun kaikki lapsuusystäväni syöksyivät perhemaahan asiaankuuluvine kommentteineen. Nykyään se on jo mennyt ohi.)

Ystävä (nelikymppinen):
– Lapsettomat ihmiset on yleensä itsekeskeisempiä kuin perheelliset. Sä et kyllä ole, mut se johtuu varmaan siitä, että sä joudut työssäsi kasvattamaan muiden lapsia.
(Itsekeskeisyyttä eivät selitä lapset, koirat, duunit tai raha. Kyse on ihan muusta.)

Työkaveri:
– Ai, sulla ei oo lapsia. Sinänsä, mitä sillä on väliä, onko ihmisellä perhettä vai ei. Ihmisiä tässä kaikki ollaan.
(So. True. En muuten tiedä, onko hänellä lapsia tai perhettä.)

Äiti:
– Minusta tuntuu usein, että monessa asiassa on menty takaisinpäin tasa-arvon ideaaleista.
(Äiti. Paras.)

Katson kasvojani peilistä ja hieman pelästyn, kuinka väsyneeltä näytän.
Se ei sinänsä ole uutta, sillä näytän yleensä väsyneeltä muutenkin. Työstressi vei unista leijonanosan jo vuosia sitten. Työterveys suosittelee hyvää unihygieniaa eikä taida ihan ymmärtää, etten voi olla kuin huumeissa töissä (unilääkepöhnä kestää 15 tuntia). Tällä hetkellä työterveyteen ei edes pääse, joten nyt rimpuillaan tuurista riippuen 3-5 tunnin yöunilla. Viikonloppuna uni kestää onneksi sen yli kuusi tuntia.

Aamulla heräämiseen menee monta litraa jääkylmää vettä, tunnin lenkki, kahta erilaista rasvaa, kotkankulmat, huulipuna, tonni ripsaria ja silmälasit. Silti pelästyn peilikuvaani.

Yksinasuminen on siunauksellista. Ei tarvitse säikytellä ketään silmäpusseilla suoraan Vorkutasta, hiuspehkolla moppien hautausmaalta ja ihrakropalla ties mistä. Etätökötys on saanut minut välttelemään ihmiskontakteja muutenkin, sillä ylipitkien työpäivien, tuntikausien meet-opetussessioiden  ja jatkuvan säätämisen jälkeen ajatuskin ihmisten tapaamisesta on sen verran ahdistavaa, että lenkillekin tulee lähdettyä joko jonnekin skutsiin tai sitten myöhään. Kun moni tuttavista huokailee tylsyyttä, minä pohdin kateellisena ja happamana, että moinen kertoo siitä, että osalla työpäivät eivät ole railoina ratkenneet.

Samaan tapaaan maailman suurin helpotus oli se, että Kaivarikävelymies on ilmeisesti löytänyt jotain pysyvämpää taluteltavaa, sillä mies ilmaisi pyynnön kävelystä parin viikon päästä, ”jos tämä ei onnistukaan”. Toivotin tyytyväisenä hyviä kävelytyksiä ja lähdin kiertämään iltalenkkiä asken kevyenä. Oma etäkupla, turvallisin kupla.

Kun tämä lukukausi joskus loppuun viimeiseen koulupäivään, koronaan, karanteeniin tai koronan odotteluun, voi tilalle tulla melkoinen ahistus. Etäopetuksen alusta asti on paineltu sellaisessa työtunnellissa, ettei siellä ole ollut tilaa millekään omalle huolelle. Kaikki on tähdännyt oman työkyvyn ylläpitämiseen, omaan hyödyllisyyteen, omaan käytettävyyteen. Huomaan monasti ajattelevani itseäni kuin konetta. Kone on tehokas, pyyteetön ja ahkera. Se ei tarvitse lepoa tai virkistystä. Kone kestää kaiken. Mutta kun se ei kestä. Ja minä en ole kone.

”Sä olet niin paras ja autat.” 
Sain kyyneleet silmiini ja sain nipin napin pidettyä ääneni vakaana: ”Kiitos. Se oli kauniista sanottu. Sinä olet paras ja teet aina parhaasi.”

Se paras maailma tempoilee ruudun takana ja pohtii isoja asioita.
Huolimittarini on tapissa ja mieli pohtii ratkaisuja.
Miten se paras maailma pidetään turvassa ja onnellisena?