WhatsApp:
Äiti: ”Teillä on kuulemma joku luokkakokous huomenna. Oletko tietoinen?”
Minä: ”Joo. Olen. En mene. Järjestäjät ovat Tupu*, Hupu* ja Lupu*. (nimet muutettu)
Äiti: ”Ai kauheeta. Hyvä, että pysyt kaukana!”

*

Luokkakokoukset kuuluvat niihin tapahtumiin, joihin minulla ei ole koskaan ollut suurta intoa osallistua. Kun ylioppilaaksi pääsemisestä on kulunut yli 20 vuotta, moni tuntuu kaihoavan takaisin ”huolettomiin” ja ”riehakkaisiin” kouluvuosiin. Huolettomiin? Riehakkaisiin?

Pidin lukio-opinnoista. Koulutieni muuttui vuosien saatossa koko ajan mukavammaksi, motivoivammaksi ja antoisammaksi. Minulla oli kivoja luokkakavereita ja hyviä ystäviä. Silti jokin klikkasi ja ahdistikin, vaikka tulevaisuus muualla kuin kotipaikkakunnalla jännittikin.

Vuosien kuluessa kuljin hyvin erilaisia teitä monen koulukaverini kanssa. Ajatusmaailmani ei koskaan muuttunut radikaalisti tai mitään muutakaan järisyttävää, ajatukseni vain vahvistuivat. Ne samat ajatukset, jotka erottivat minut jo lukiovaiheessa ja parikymppisenä. Olen kulkenut tieni hyvin erilaisena kuin muut.

Monissa entisissä koulukavereissani elää mielestäni hyvin vahvana tietynlainen norminmukaisuuden eetos. Se tarkoittaa tietyntyyppistä elintapaa, sosiaalista statusta ja ajattelutapaa. Toivon sydämestäni, että he elävät haluamaansa elämää. Toivoisin vain, että muutkin tavat elää hyväksyttäisiin. Se pitää minut pois kaikista tapaamisista – käsitys siitä, että on olemassa vain yksi oikea tapa elää varsinkin tässä iässä.

Moni kouluporukastani on saanut runsaasti vettä myllyynsä syntyvyyden laskuun liittyvistä keskusteluista ja sinkkunaisten itsekkyydestä. Yksi luokkakokouksen vastarannankiiskistä – joka huomautti, miten miehet voivat yhtä lailla olla jarruja lapsihaaveille – oli saanut niskaansa melkoisen setäselityslastin siitä, että biologia pitää onneksi maailman ja politiikan pilanneet feministit edes jossain asioissa pois vallasta. Anteeksi mitä?

*

Mese/Face:
”Kaikki mukaan mukavaan seuraan puhumaan samanmielisten kanssa!”
”Ihan ku oltais oltu vielä lukiossa!”
”Olipas kiva luokkakokous, kiitos kaikille osallistujille! On niin mukavaa vaihtaa vapaalle näin kiireisessä lapsiperheikävaiheessa, kun meillä kaikilla on niin vähän omaa aikaa. Vähän on krapula, mutta oli se sen arvoista.”
”Miksi ihmeessä sä et oo täällä luokkakokouksessa? Ei sun aina tarvitse mennä jonnekin keikalle?”
”Sä olit aivan oikeassa, kun varotit luokkakokouksesta. Mä lähdin just vetämään tän flunssan varjolla. Oltiin sellaisessa ydinperhekuplassa ja arvomaailmassa suoraa viiskytluvulta, että huh. Juon just isän kanssa rommitotia ja valitan sille…”

*

Osa vanhoista luokkakavereistani pohtii, miksi aina samat ihmiset käyvät luokkakokouksissa ja miksi samat jäävät aina pois. On hieman kiusallista miettiä diplomaattista tapaa kertoa totuus varsinkin, kun tietää sanansa toistettavan satavarmasti muille. Niinpä olen hyvissä ajoin aina varmistanut jonkin todella tärkeän menon tai muuta tekemistä, koska en oikeasti jaksa käydä yhdentekevää keskustelua. Minulla ei ole tapana tuhlata ruutia harakoille.

Olen käytännössä etääntynyt miltei kaikista vanhoista koulukavereistani. Olen yhteydessä muutamaan tärkeimpään lapsuuskaveriini. Muu ystäväpiirini on opiskeluaikaista, työpohjaista tai sitten harrastus- ja vapaa-aikaviitteistä. Ystäväpiirini on silti laaja  ja moniääninen.

Ehkä yhdistän kouluaikani siihen ahtaaseen ajatteluun, joka pyrki sijoittamaan erityisesti naiset tietynlaiseen lokeroon. Koska minä en kotoa ollut saanut samanlaista mallia, sain paljon kritiikkiä aiheesta – osa kehtasi jopa arvostella äitiäni siitä, että hän oli kasvattanut ”väärin”. Ehkäpä se aikoinaan katkaisin tietyssä mielessä ns. kamelin selän. Arvostelkaa toki minua, mutta älkää äitiäni, joka on yhdessä isän kanssa kasvattanut itsenäiset ja pärjäävät lapset ja jonka arvomaailmassa tärkeintä ei ole ”oikea” elämäntapa vaan rehellisyys, itsenäisyys, onnellisuus, hyvä työmoraali, uuden oppiminen ja muiden huomioon ottaminen.