Selaan maanisesti lentoja siihen Euroopan kolkkaan, jonne olen ennenkin paennut, kun olen pakopaikkaa tarvinnut. Siellä kuuma aurinko on polttanut turhat toiveeni tuhkaksi, nauranut typeryyteni bussiin unohdettavaksi mytyksi, tuonut perspektiiviä ensimmäisen maailman ongelmiini ja saanut mieleni tyyntymään. Unelmoin illasta vettä tuijottaen, hikisistä päivistä reppu selässä,palaneista hiuksista, vahvasta kahvista ja päättäväisestä yksinäisyydestä. Siitä hetkestä, kun tajuan olevani vapaa kaikesta.

Olen se ihminen, joka kiertää romanttisia paikkoja yksin. Istun kirjan kanssa katsellen huikaisevaa maisemaa pariskuntien kuherrellessa vieressä. Toisaalta vieressä saattaa istua kaksi kivikasvoa, jotka katsovat samaan näkymään ilmeellä, josta paista tyytymättömyys sadan kilometrin päähän. Minä muistan näkymän, he pettymyksen.

Lounastan yksin, illastan yksin, kahvittelen yksin, nautin viinilasini yksin. Se aiheuttaa mielenkiintoisia reaktioita. Minut joko unohdetaan täysin tai sitten keskustelen tarjoilijan kanssa ja poistun tungettuani väkisin tarjoilijalle maksun nauttimistani herkuista.

Joskus mietin, miten kiva olisi kokea nuo paikat toisen ihmisen kanssa ja samalla jo pelästyn ajatustani. Haluaisinko pilata minun rauhan maailmani sillä, että siihen tulee haavoja? Paikassa, jonka tehtävä on lääkitä, parantaa ja tuoda unohdus.

Olen jälleen tuon maailmankolkan tarpeessa.Jälleen pitäisi haudata ja unohtaa, saada perspektiiviä ja hengittää.
Silti typerä pieni ääni sanoo sisälläni: Miksi ajattelet noin jo nyt? Ei ole vielä toukokuu, jolloin tämä kaikki vasta eskaloituu.

Ehkäpä siksi, että tiedän sen aina eskaloituvan. Huhtikuussa tai toukokuussa, ihan sama. Sieltä se tulee kuitenkin.

Jokunen vuosi sitten lähetin kiinnostavan ihmisen etsimään unelmaansa, nuolin haavani ja jatkoin elämääni. Nyt olen tavallaan matkalla uudelleen samaan tilanteeseen, mutta laajemmassa määreessä – oikeastaan koko elämässäni. Oikeastaan kyse on siitä, että minun pitäisi lähteä etsimään unelmaani, nuolla entisen elämäni haavat ja jatkaa kohti uutta, jos vain tietäisin, mikä se unelma on.

Unelmani hazyt reunaehdot ovat tiedossa: haluaisin nukkua kunnolla, tahtoisin jaksaa elää muullekin kuin työlle, toivoisin saavani aikaa harrastuksille ja rakkaille ihmisille sekä selviäisin taloudellisesti paremmin kuin nyt. Näin geneerisillä rajoilla lähdetään. Tiiviimpi kehikko tuo lisähaastetta: työllä pitäisi olla merkitystä, sen kautta pitäisi voida parantaa maailmaa ja se ei saisi myydä, tuotteistaa tai käyttää hyväkseen mitään tai ketään.

Se, mihin kehikossani en uskalla koskea, on muu elämäni. Vaikka välillä haaveilenkin elämäni jakamisesta toisen ihmisen kanssa, kyyninen minäni muistuttaa, etten koskaa saa laskea elämääni kenenkään toisen varaan ja etten voi koskaan luottaa elämäni valinnoissa muihin kuin itseeni. Ihmiset, joilla tämän kaiken kannalta merkitystä ovat perheenjäsenet: ikääntyvien vanhempien ja sisarusten perheen hyvinvointi.

Istun työpaperikasan äärellä väsyneenä ja tuijotan liian hitaasti pienenevää kasaa. Usein unelmoin työstä, jossa olisi selkeä työaika, ei ameebamaisesti leviävä limarihmasto, joka venyy ja paukkuu milloin mihinkin suuntaan. Omat ammatilliset unelmat tuntuvat joltain todellisuudesta vieraantuneen utopistin ajatuksilta.

Kaikkein hassuinta on, että oikeastaan unelmoin oman työni todellisuudesta noin 15 vuotta sitten, vaikka silloinkaan ei helppoa ollut. Silloin oli enemmän aikaa keskittyä olennaiseen – mitä nyt röökiratsioiden jälkeen sai usein karjua kitarisojaan hajalle kilpaa teinien kanssa. Aika kultaa muistot, kunnes mitään kullattavaa ei enää ole.