Pimeyden julmankaunis hehku

Voisin kirjoittaa yhdestä elämäni raskaimmista syksyistä ja siitä, millaista on, kun työ vie kaiken energian muusta elämästä pirstoen unet peilin teräviksi sirpaleiksi. Uni on sitä, peilin sirpaleilla tallomista; hiljaa, varovasti, josko sen vielä saisi takaisin.

Voisin kirjoittaa siitä, miten kaiken ollessa koko ajan tuulettimessa sitä selviää päivästä toiseen sillä, ettei ajattele asiaa. Laittaa maskin, unohtaa juoda tarpeeksi, tekee työtään, ei ajattele muuta kuin työtä, jatkaa. Sen raja tulee vastaan, kun pitäisi tavata ihmisiä, joiden vuoksi ei voi unohtaa.

Voisin kirjoittaa siitä, että olen vahingossa kipannut valtaosan elämääni ihmiselle, joka on tehnyt samoin omasta todellisuudestaan käsin. Asioiden jakamisen ja kaverin jeesaamisen rinnalle tosin on hiipinyt ihan jäätävä pelko siitä, mitä tästä voi seurata. Minun tuurillani ei koskaan pitemmän päälle mitään hyvää. Senpä vuoksi pidän tiukasti kiinni ylpeydestäni ja peruutan tilanteesta mieluummin kuin testaan epävarmoja vesiä. Itsenäisen naisen aurallani se on näennäisen helppoa, hengityksen voi tasata yksinäisyydessä, asetella epäjärjestyksen palaset paikalleen ja tulla siihen lopputulokseen, että näin on parempi.

Voisin myös kirjoittaa siitä, miten iän myötä oma rauha viettelee yhä useammin yhä kauemmas muista ihmisistä. Kun seisoin kuun valossa merenrannalla ja katsoin merta edessäni ja metsää takanani, tunsin sen yhä selvemmin. Pimeys on alkanut taas kutsua minua pois valosta. Se tarkoittaa sitä, että menneisyyden lupaukset on lunastettava, pikkuporvarillisuudelle on haistettava pitkät, polulta on uskallettava astua sivuun, valosta on astuttava yhä enemmän varjoon. Katsoin itseäni peilistä ja näin sen silmistäni: oma aika on otettava taas. Se ei ole enää samaa kuin ennen. Sen on löydettävä uusi tie, aika ja tulevaisuus.

Minulla on vuosi aikaa. Vuoden päästä tähän aikaan pitää olla valmis uuteen. Jos se ei riitä saattamaan kaikkea valmiiksi, kaksi.

Tärkeintä on se, että kirjoittaa.
Rohkeinta olisi se, että uskaltaa ojentaa kätensä kohti.
Pelottavinta olisi se, ettei vetäisikään kättään pois.