Pitsitoppi hattutelineellä

Olin taannoin yhdellä syksyn ihanimmista keikoista: mielettömät bändit, paljon ystäviä, kuulas syysilta, paljon punaviiniä – ja pakko myöntää – hupsaista snogailua syysmiehen kanssa bändien välissä.

Kun seuraavana iltapäivänä heräsin tukka paljonpuhuvassa takussa,huulet vereslihalla ja tuhiseva mies vieressä, oli pakko todeta, että kyllä täti vieläkin osaa olla hupakko, mikä oli tavallaan helpottavaa ja tavallaan noloa.

Kun hiippailin kohti vesilasia, buranaa ja pelottavaa kylppärin peiliä, katsoin ulko-ovelta alkanutta vaatevanaa. Kaikki vaatteet olivat sentään oven sisäpuolella , ja suurin osa vaatteista oli kuitenkin vasta makuuhuoneessa. En siis ollut vahingossa ottanut uusiksi erään vapaamielisen ystävättäreni legendaarista hupsakäytöstä, jossa hänellä oli tapana jättää osa vaatteista kerrostalon käytävään ja portaisiin. Talossaan hän oli jokseenkin legendaarinen, sillä muutama aamu-Hesarien jakaja oli joskus saanut suurin piirtein sydärin, kun mimmi oli hipsinyt vastaan pelkissä pikkareissa ja rintsikoitaan avaten.

Kun hiivin light-colan ja vesilasin kanssa takaisin makkariin, mies oli herännyt ja pohti ääneen, kuka olikaan kaatanut sen kaiken punaviinin hänen sisuksiinsa. Oli pakko todeta, että hän itse. Ja minä olin säästynyt pahimmalta lähinnä sen vuoksi, että ylipitkän duunipäivän vuoksi joka toinen lasillinen oli ollut light-colaa, jotten olisi nukahtanut.

Miehen lähdettyä myöhempien vaiheiden jälkeen kotiinsa istuin sohvalla sadetta kuunnellen ja kirjaa lukien. Mietin jälleen kerran kuvioamme, molemmille ja hänen kauttaa muillekin ihmisille sopivaa järjestelyä. Ei draamaa, ei säätämistä, ei mitään raskasta. Vielä. Eikä toivottavasti ikinä.

On mielenkiintoista nähdä itsensä toisen ihmisen silmin. On mielenkiintoista löytää aina erilainen henkinen ja fyysinen yhteys. On hauska nauraa yhdessä. Ehkä se on tärkeintä, nauru ja luottamus. Niin kauan kuin kumpaakin riittää, kaikki on hyvin.