Polttava kahvimuki

Maanantaiaamu.

Tuijotan junan ikkunasta tuttua maisemaa.
Puristan käsissäni keepcup-mukiani ja annan sen sisällön tuntua polttavana sormissani.
Sisälläni on jääkalikka, joka ei sula.
Se jäätyy koko ajan suuremmaksi.

Kun luonnossa mannerjäät sulavat, minun sisälläni ne kasvavat.
Tunnen, miten jää paukkuu jäätyessään.
Vereni virtaa koko ajan viileämpänä.
Ruumiini valmistautuu pitämään mielen kasassa.

Kun on itse tehnyt kaikkensa, jotta toinen voisi paremmin eikä se ole auttanut. 
Kun toinen on rikki ja tarvitsee tilaa.
Silloin istuu itse vastapäätä ja tuntee jään valuvan hitaasti yhä laajemmalle.
Mieleen tulee kaikki ne kerrat kun on yrittänyt selvittää asioita.
Turhaan.

Kylmyys vuorottelee raivon kanssa.
Kylmyyttä tarvitaan enemmän, koska arjen on rullattava.
Vaikeaa keskustelua seuraavana päivänä istun kokouksessa ja työssä kuin aina muutenkin.
”Sä olet jotenkin normaaliakin koherentimpi, loogisempi ja uskottavampi tänään.”
Tulipa taas mieleen, miten kovaa tekoa me suomalaisnaiset olemme. 
Puren poskeni verille ja jatkan.

Istun kotona koneen ääressä ja kirjoitan.
Kirjoitan kaiken ulos kuten aina ennenkin.
Sitten poistan kaiken. 
Olo helpottuu hetkeksi.
Hetken on helpompi hengittää.

Katson kuvajaistani junan ikkunasta.
Se tuijottaa takaisin. 
Päivä kerrallaan.
Askel kerrallaan.
Kai Kyllä se tästä. Ei ole vaihtoehtoja.