Pyykkitelineen äärellä eli ei poikatyttö pitsihepenissä keekoile

 

Pyykkikone oli taas puuskuttanut ohjelmansa läpi. Asettelin paitoja kuivumaan henkareille, hameita kuivaustelineelle, sukkiksia telineen sivuille, neulepaitoja kuivausalustalleen. Koneen pohjalta kaivoin pesupussukallisen rintaliivejä ja kasan alkkareita. Pian olisi kaikki ripustettu, parahiksi ennen kaverin kanssa lenkille lähtöä.

Ripustin kuluneita puuvilla-allareitani kuivaustelineeseen. Ajattelin jälleen, miten vanhoja osa niistä oli. Tuli taas mieleen, miten eräs ystäväni on käyttänyt kaksikymppisestä asti vain täydellisiä alusasusettejä, mieluusti kalliita, ja miten hän ostaa aina yläosan ja vähintään kaksi alaosaa samaan aikaan. Moni nainen julistaa edelleenkin kovalla äänellä, miten tärkeää on naisena, äitinä/lihanleikkaajana/haudankaivajana/keittäjänä/bisnesnaisena/opettajana/tarhatätini/myyjänä/bussikuskina/opiskelijana, itse tietää, että yllä olevat alusvaatteet ovat ihanat. Että kaikki lähtee alusvaatteista. Ilman täydellisiä alusvaatteita ei voi onnistua missään. Onneksi on myös niitä, joiden on vaikea heittää pois miltei puhkikuluneita alkkareita ja joiden alusvaatelaatikko ei ole siinä kunnossa, että sitä voisi esitellä naistenlehdessä.

Katselin mustien puuvilla-alkkarieni rivistöä siinä kuivaustelineellä. Muutamat vanhat hassut, mutta mukavat. Suurin osa yksinkertaisia ja minulle hyvin istuvia sokkarikappahllindexin puuvillaisia perusjuttuja, jotka eivät ole samaa sarjaa yläosiensa kanssa, vaikka väri nyt yleensä matchaakin. Teini-ikäisenä jouduin pulittamaan paljon rahaa rintaliiveistä, koska ketjuliikkeiden koot loppuivat ennen kuppikokoani. Nyt olen äärettömän tyytyväinen siitä, että kohtuuhinnalla löydän juuri minulle sopivia alusvaatteita. En halua mitään paksuja pitsihörhelöitä tai kuvioita, koska en halua alusvaatteiden kuultavan tai näkyvän trikoopaidankaan läpi. En myöskään arvosta epämukavia keinomateriaaleja. Haussa ovat tosin vielä täydelliset ja hankaamattomat urheilualusvaatteet.

Eräs Victoria’s Secretin sex appealiin uskova ystävättäreni on täydellisen järkyttynyt suhtautumisestani alusvaatteisiin. Hän myös säälii sydämestään miesystävääni. Miesparka, joutua nyt elämään vailla kivoja virikkeitä. Mies, visuaalinen olento. Nainen, vaaleanpunaisessa pitsissä haluttava. Ja sitten olen minä, jonka vaatekaapista ei pitsiä juuri löydy. Eikä stringejä. Eikä push-upeja (omissa löytyy). Ei mitään kiusoittelevaa. Kauheaa. Yritin vikistä, että vanhan talon viileydessä on pikkaisen surkuhupaisaa hiippailla ympäriinsä silkkiteddyssä kroppa kananlihalla ja mummin kutomat villasukat jalassa

Itsepäisenä ja mukavuudenhaluisena olen hyvä viittamaan kaikenlaiselle hutulle kintaalla. Päätin kuitenkin tiedustella mieheltä, onko hän syvästi traumatisointunut, kun pitsiin verhottua pakaraa tai povea ei vilku pitkin kämppää. Mies vilkaisi minua erittäin kummastuneena ja kokeili otsaani. Taustoitin aihetta hieman, mikä aiheutti keskipahaa huvittuneisuutta. Keimailu alusvaatteissa on kuulemma turhaa, sillä alasti keimailu olisi paljon mukavampaa katseltavaa. Aha. Mies, visuaalinen olento.

Ystävätär tuli hakemaan minua lenkille. ”Onneksi säkin olen samanlainen käytännön nainen kuin minäkin”, hän sanoi ja nyökkäsi kohti pyykkitelinettäni. Myönsin ja totesin jotain ylimalkaista kalliden alusvaatteiden oletetusta ylivertaisuudesta. ”C’mon, kyllähän kaikki tietää, miten turhaa se keikistely on. Paras flaksihan baareissa käy aina kulahtaneissa rintsikoissa, risoissa sloggimaxeissa ja reikäisissä sukkiksissa”, hän muistutti silmää iskien oman parisuhteensa alkutaipaleesta. ”Onneksi makuja on monia”, totesin. Sitten lähdimme lenkille.