Quiet my steps are

– Mitä viikonloppuna?
– Pakko tehdä vähän töitä ja siivota kamoja, sit menen ehkä lasilliselle parin kaverin kanssa huomenna.
– Entäs se mies?
– En mä tiedä.
– Ettekste ole sopineet mitään?
– Ei.
– Mikset sä ehdota mitään?
– En mä osaa. 
– Sä et osaa. C’mon, sun itsetuntosi ei voi olla tuollainen.
– Se on.
– Sä olet toivoton. Mä kerron sulle, mitä pitää tehdä. *lisää yksinelämistä yli kaiken pelkäävän ihmisen motiovaatioluento*
– Aha. 

*

Minulle ei saa antaa parisuhdeneuvoja varsinkaan siinä vaiheessa, kun koko homma on levällään. Vaikka ne olisivat maailman parhaita, en osaisi ikinä noudattaa niitä. Vaikka osaisinkin, munaisin kuitenkin kalkkiviivoilla. Minä olen nimittäin jänistämisen maailmanmestari. Töissä haastan, saan pakkeja, raivonpurkauksia ja kaikenlaista kuraa niskaani välillä reippaallakin kädellä. Vaikka se harmittaakin, se kuuluu diiliin. Välillä saattaa olla vaikea ns. palata kehään hankalan päivän jälkeen, mutta aina se on onnistunut. 

Parisuhdekuvioissa taas olen niin toivoton, että itseänikin melkein hävettää. Kun aikoinani aloin viimeisimmän exäni kanssa seurustella, voin jännittämisen takia niin huonosti ennen tapaamisia, että pelkäsin oksentavani. Muistan vieläkin, miten olimme sopineet tapaavamme baarissa, ja juoksin ratikalta baariin viime tipassa. Koska en oksetusolon vuoksi ollut juuri syönyt kahteen päivään, olin pyörtyä tyypin syliin. Valehtelin sitten hätäpäissäni, etten ollut ehtinyt syödä työpäivän kiireiden vuoksi. Koska exäni oli meistä kahdesta se innokkaampi, jännitykseni lieveni varsin nopeasti. Olinkin autuaasti unohtanut, miten typerä olen tässä(kin) asiassa.

Minulle itsenäisyys on aina merkinnyt älyttömän paljon. Siihen liittyy luultavasti tämä kasvojen menettämisen pelko. Minun on pärjättävä yksin vaikka henki menisi. Siihen kuvaan ei todellakaan sovi, että juoksisin epätoivoisesti jonkun tyypin perässä. Siksi vetäydyn helposti tilanteista vaivihkaa ja pidän hymyni samanlaisena kuin aina ennenkin. Pärjään myös itsekseni hyvin ja elän hyvää itsellistä elämää. Kaikenlainen höpömoodi tekee minusta totaalisen hermokimpun. Siksi vahinkokompastumiset kiinnostaviin ihmisiin aiheuttavat minussa paniikin. 

Olen erinomaisen hyvä hiipimään kiinnostuksen hiipumistilanteessa niin huomaamattomasti taaksepäin, että yleensä minulta tullaan myöhemmin kysymään, mitä tapahtui ja mihin hävisin. Minä näyttelen ihmettelevää. Viimeisin säätö ei luultavasti vieläkään ymmärrä, miten minä katosin. Kun hän souti ja huopasi vähän kaikessa, muutti suunnitelmia ja valitti, ettei taidakaan olla vielä valmis mihinkään, hivuttauduin vaivihkaa ulommalle kehälle ja lähdin sopivasti pitkälle reissulle. Nyt on annettu ymmärtää, että kiinnostaisi. Minua vain ei kiinnosta enää. Ilmeisen moni mies kun odottaa naisen jäävän roikkumaan siihen käden ulottuvielle pitemmäksi aikaa. Kun näin ei menettelekään, palataan jonkin ajan päästä yrittelemään uudestaan. Ei kiitos.

*

Istuin lattiallani kynttilän valossa ja parsin vaatteitani. Olin nakannut puhelimen tyynyn alle ja keskityin saamaan risaiset vaatteni käyttökuntoon. Säästökampanjan, ikiekologisuuden ja esiäitiylpeyden vuoksi harsin kasaan vaatteita, jotka olisivat omiaan jo pesuräteiksi. Saatuani vaatekasan purettua avasin koneeni ja ryhdyin kirjoittamaan. On jokseenkin noloa myöntää oma typeryytensä näissä(kin) asioissa, mutta toisaalta se kertoo luultavasti siitä, mikä minun olisi syytä uskoa lopullisesti: minulle on olemassaoma tieni. Siihen kuuluu risainen reppu, kuluneet vaatteet ja hieman epävarma matkasuunnitelma – sekä läheiset ja ystävät, joiden luokse on aina ihana palata.