Refuse/Resist

Kesä.
Baarit avautuvat.
Kaikki vapautuu.
Pitäisikö minunkin?

Olen jokseenkin hämmentyneenä tarkannut omia mielentilojani. Pitkän ja työntäyteisen kevään jälkeen oletin, että kaikkien niiden 10-16 tunnin työpäivien, stressin ja unettomuuden täyttämien öiden, maanisen lenkkeilyn ja punaisella vilkuttaneen huolimittarin jälkeen toivoisin niille jotain vastapainoa – esim. puistopiknikkejä, ystävien tapaamista ja terasseja. Sen sijaan vietin suurimman osan kesäkuutakin itsekseni – osan toki hyvin tarkoituksellisessa karantreenissa ennen iäkkäiden sukulaisten luokse matkaamista – enkä juurikaan tuntenut halua nähdä muita ihmisiä.

Ihania ystäviä oli kiva nähdä muutamalla piknikillä ja pienellä reissulla, mutta suurempi ihmisten kohtaaminen ei edelleenkään kiinnosta. Kyse ei ole koronapelosta vaan siitä, että ihmislaumat tuntuvat rasittavilta. Olisi toki helppo syyttää vain villiintyneiden sonnien lailla rynniviä ja omalle mielialalle vastakkaisia ihmisiä. Koko totuus ei ole se todellakaan, vaikka esim. Hesarilla kävelleessään tai Kallion puistoissa kulkiessaan niin voisikin kuvitella.

Suuri osa ystävistäni on sanonut potevansa hieman samaa itsekseen olemisen fiilistä – moni ei todellakaan aio poistua mökiltä minnekään kauas tai tehdä muuta kuin viettää aikaa perheiden kanssa. On ollut ihanaa kuulla, miten moni ystävien teini-ikäinen ja hieman vanhempikin lapsi on ollut innolla mukana koko perheen retkillä, kun kaverit ovat mökeillä ja samoissa puuhissa.

Osa kavereistani sen sijaan on rynnännyt vauhdilla mukaan kaikkeen avautuvaan – ekana terassille, ravintolaan, Tallinnaan ja nyt yksi lähti jo Kreikkaan. Olemme puhuneet paljon ystävien kanssa siitä, miten olemme tarkanneet omia mielialojamme ja suhtautumistamme tähän kaikkeen. Ne, joiden toimeentulo ei ole kovin paljon vaarantunut/heikentynyt, ovat olleet hieman helpottuneitakin, että on saanut vain jättäytyä itsekseen. Ne, joiden taloudelle, perhesuhteille tai mielelle tämä aika on ollut katastrofi, eivät ole saaneet vieläkään ääntään kuuluviin saati sitten apua.

Minua pidetään puheliaana ja ihmisten seurassa viihtyvänä, hyvin sosiaalisena ihmisenä. Olen aina sanonut olevani sitäkin – mutta myös tarvitsevani todella paljon omaa aikaa. Siksikin on olliut hiukan hupaisaa kuunnella aina muodin mukaan erityisherkän, introvertin tai vastaavan leimalla ratsastavia ja hyvin paljon ulkoisia avuja korostavia tuttavia, joiden elämä on ollut todella kauheaa, kun ei saa nähdä ketään. Sosiaalisen median päivityspommitus, Zoom-tapaamiskyselyt ja oman elämän maaninen muukin jakaminen kertovat ehkä enemmän siitä, että oma elämä on tauolla, koska huomiota ei (yksin) kotisohvalla saa tarpeeksi. ”Miten sä muka voit olla yksin tyytyväinen. Sä valehtelet, valehtelethan?”

Kuinka kauan tämä jonkinlainen poikkeustila kestääkään, tuonee se meistä lisää monenlaisia puolia esiin. Itsekin odottelen lähinnä huvittuneella mielenkiinnolla, milloin iskee vastareaktio, jonka ystäväni on nimennyt seurakiimaksi (vailla mitään seksuaalisväritteisiä vivahteita). Seurakiima tarkoittaa kuulemma sitä, että istuu esmes Espresso Housen terassilla kaverin kanssa juomassa lattea ja virnistelee ihmisjoukossa mielipuolisen onnellisena. (Ja kaveri käskee jossain vaiheessa hiukan trimmaamaan sitä autuasta virnistystä, koska ilme näyttää lähinnä karanneen kauhuleffan psykonukelta.) Sitä odotellessa…