Rehellisyyttä kaivaten

Just breathe. Don’t think about the idiots. Live your life.

 

 

 

Näillä mennään. On pakko.

Tämä kevät on ollut karmea. Hengittäminen on ollut raskasta, ja paha olo on tuntunut painona rinnassa. Ruoka ei maistunut tai syöminen on ollut ahmimista. Valvotut yöt ovat tehneet elämästä selviytymistaistelua. Peilistä on katsonut punasilmäinen vampyyri, jonka silmät ovat painuneet vorkutamaisiin kuoppiin. Mieli ja ajatukset ovat olleet sirpaleina. Kaikki tämä kiitos ihmisen, joka ei ole ottanut muita huomioon – edes sitä, jota on vannonut rakastavansa. Ja luultavasti valehdellut.

Vihaan epärehellisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Minun on vaikea luottaa ihmisiin, ja olen monissa tilanteissa ylivarovainen. Kun sitten uskallan luottaa ja saan nenilleni, nuolen haavojani pitkään ja pohdin, mitä voisin tästäkin taas oppia. Yleensä luotan vielä huonommin, minkä vuoksi minulla on jonkin verran vainoharhaisen maine. Nyt luotin, pitkän pohdinnan jälkeen. Nyt kaduilla kulkee ihminen, joka tietää minusta liikaa.

Olen myös naisten tapaan erittäin hyvä syyttämään itseäni muiden ongelmista ja huolista. Toisaalta haistan myös kätketyn ja selittelyn aiheen ympäriltä ja hermostun. Ja jos syyllistäminen menee ns. yli, hermostun. Nyt kuuntelen huonoja selityksiä ja haistan asiassa jotain epämääräistä. Jotain, mikä epäilyttää.

On ihan ookoo vältellä ja pelätä ikäviä tilanteita. Ei ole kivaa käydä epämukavia keskusteluja toisten kanssa. Niiden siirtäminen ja asioiden vähättely ei kuitenkaan koskaan paranna tilannetta. Se aiheuttaa vain ongelmia muille ja myös henkilölle itselleen.

Tämän kaiken aiheutti mies, jota rakastin ja jonka kuvittelin rakastavan minua. Mies, jolta kyselin huolestuneena jo koko syksyn, onko kaikki vamasti kunnossa. Vuoden alussa mies tarvitsi miettimisaikaa. Jokusen kuukauden jälkeen kävi sitten ilmi, että hän oli jo aikoja sitten tehnyt päätöksensä suhteen loppumisesta, mutta ei ollut uskaltanut puhua asiasta. Hän oli kovin ihmeissään, kun ihmettelin, oliko hän koskaan rakastanut minua. Miten muka sitä voisin epäillä? Eikö ole normaalia epäillä, kun toinen on valehdellut pitkään ja hartaasti. 

Ilman pelkuruutta ei olisi ongelmaa. Mutta kun…
Ilman syyttämistä omasta pahasta olosta ei olisi pahaa oloa. Mutta en minä tarkoittanut…
Ilman luottamuksen rikkomista ei olisi vihaa. Mutta en halunnut aiheuttaa pahaa mieltä.

Kun luottamus loppuu, loppuu kaikki muukin. Miksi sinä epäilet, että….?

”Tämä tapaaminen on kyllä loistava kuvaus suhteestamme. On aina ollut jotain minua tärkeämpää. Ja nyt, kun haluaisin puhua asiat lopulta selviksi, sinulla onkin hupsistakeikkaa sovittu tapaaminen kaverin kanssa. Todellinen osoitus siitä, että minä en koskaan ole ollut kovin tärkeä. Ja tiedoksi: sinä olet onnistunut satuttamaan minua enemmän kuin kukaan niistä lieroiksi kutsumistasi eksistäni, joiden toimia olet kauhistellut.”
* hidas kalpeneminen*
”Niin, minä olen roikkunut löysässä hirressä siksi, että käytöksesi on itsekkään pelkurin. Onneksi karmalla on paha tapa hoitaa asiat. Tunnustan rehellisesti toivovani sitä. Sinä et ole paha ihminen. Jos olisit kertonut minulle rehellisesti asiat puoli vuotta sitten, emme olisi tässä. Koska olet nyt valehdellut minulle puoli vuotta, kuuntelet tätä. Ja olet kaikkien ystävieni mielestä heikko ja epärehellinen liero. Itse olen samaa mieltä varsinkin, koska tässä on jotakin, mistä minulle ei ole kerrottu.”
(Ei kuulemma ole.)
Ikävä kyllä minun toistaiseksi erehtymätön kahdeksas aistini on eri mieltä.
 

Onneksi kaikesta voi selvitä. Minä haluan oppia taas hengittämään ilman, että jokainen henkäys sattuu. 
Onneksi minulla on ystäviä, joihin voin luottaa.
Onneksi minä olen se vahvempi.
Ikävä kyllä en toivo kyseiselle ihmiselle (vielä) mitään hyvää.