Saamattomien pelastaja (en ole)

Kävin pari kuukautta sitten hieman erikoisilla treffeillä hieman erikoisen miehen kanssa. Meillä oli ihan hauskaa, juteltavaa riitti, ja illan lopuksi istuimme luonani teellä. Siivosin miehen ulos aamukahdelta (hran ilmeisistä muista intresseistä huolimatta). Aamukympiltä siivosin sitten jo kaverin apuna isoa kämppää ennen muuttoa. Arvelin kuivasti, että herrasta ei kuulu tietyistä syistä enää. Ystäväni ei ollut uskoa, sillä tyyppi oli vaikuttanut varsin innokkaalta (ystäväni mies oli ollut samassa baarissa).

Miehestä ei kuulunut mitään pariin päivään, mikä ei siis yllättänyt minua. Lähetin lyhyen viestin, johon sain lyhyen vastauksen. Annoin olla ja jatkoin elämääni. Minulla on muutenkin hyvin epäilevä suhtautuminen appitreffeihin, joten tämä ei sinällään yllättänyt.

*

Olin tiistaina varsin myöhäisellä lenkillä Helsingin rannoilla. Pysähdyin katselemaan näkymää ja kiipeilin kiville katsomaan auringonlaskua. Kun temppuilin pois kiviltä ja kapusin takaisin kävelytielle, siellä odotti yllättys. Hieman erikoinen mies. Kas. Iltaa, vain iltaa.

Mies seisoi siinä ja tuijotti.
Kysyin kohteliaasti, mitä kuuluu.
Hyvää, kuulemma.

Kaunis ilma tänään.
Niin on.

(No voi helvetti, mitä sä siinä tökötät ja tuijotat?)

Mä taidan lähteä jatkamaan lenkkiä, oli kiva nähdä.
Niin oli.

Kun olin lähdössä, mies ihmetteli, miksi minusta ei kuulunut mitään.
Tuota, sinä et vastannut viestiini. Minulla ei ole tapana häiritä ihmisiä.
Et sinä häiritse.
Just. Heihei.

Talsin kotiin ja pohdin hieman huolissani, olisinko saanut jonkun kummallisen viestin. En ollut. Enkä ole saanut tähänkään mennessä. Ehkä se mies siellä istuu koneensa ääressä tuijottamassa ruutua ja odottamassa, että joku nainen viestisi.

*

Tämän illan lenkille lähdenkin sitten hieman eri reittiä. Saamattomat miehet pysyköön, no, saamattomina.