Sangen tavallisia virkanaisia
”Sinä olet koko ajan odottanut, että sillä olisi oikeasti aikaa sulle. Työprojektia projektin perään ja muuta. Olet aina se, joka on joustanut. Onneks olet elänyt omaa elämääsi, koska sä olet itsepäinen ja itsenäinen nainen, joka ei istu himassa jalat ristissä odottamassa ketään.”
Nielaisen. Luen tekstin koneen ruudulta uudelleen. Teksti muuttuu silmissäni puuroksi. Terästän katseeni jatkamaan.
”Sä et ole mikään needy bitch. Olet halunnut antaa tilaa, koska itsekin tarvitset paljon omaa aikaa ja tilaa. Sä olet yrittänyt parhaasi, ihan varmasti. Mutta sulta on todellakin vedetty matto jalkojen alta. Ja sinä saat olla vihanen. Ymmärtänyt oot ihan varmaan tarpeeks. Saat myös ihan rehellisesti haukkua sen, jos se helpottaa. Ei se tee susta huonoa ihmistä. Teet tietysti palveluksen siinä mielessä, että seuraavilla illallisilla X:n mies ei heitä sitä veitsellä, jos se vielä on kuvioissa. Joo. X:n miehen kaltainen suoranuottinen hemmo tuomitsis sen loppuiäksi ö-mappiin ja yrittäis naittaa sut jollekin sulle totaalisen vääränlaiselle viikonloppuisälle.”
Katson koneen ruudun ohi ikkunasta ulos. Taivas on huikaisevan sininen ja aurinko paistaa. Laskeutuva lentokone näkyy horisontissa. Haluan sen kyytiin. Pois.
”Milloin sinä saat olla se hankala, jolla on paha olo? Kun sä kirjoitit siitä puheen ja toiminnan ristiriidasta, olit vitun oikeassa. Jos jonkun mielestä et ole tarpeeksi originelli ja luova, koska et elätä itseäsi bloggaamalla, tapahtumasuunnittelulla, freelancerina, sarjakuvapiirtäjänä tai travel writerina, niin onpa paksua. Sä et mainosta sun soittotaitoja edes 15 vuoden soitto-opintojen jälkeen, kirjoitat käytännössä työksesi ja pariin blogiin ilman sun pärstää ja teet duunissa luovaa duunia jos mitä. Voi saatana. Nelikymppiset miehet kuvittelee olevansa villejä ja vapaita taiteilijasieluja, jos ne piirtää kännissä graffitin frendin pakilalaisen talon aitaan. Toi on just sitä. ”
Painan vastausnappulaa ja mietin hetken.
”Mä tiedän, että mun suurin ongelma on ymmärtäminen. Kun töissä on pakko ymmärtää, olla rakentava, kommunikatiivinen ja yhteistyökykyinen, se jää päälle. Minä tiedän, että se saa sydärin, kun kaivan nettipäiväkirjani esille ja alan lukea sitä ääneen. Aion lukea sen kaiken sille. Ihan kaiken. Mä tiedän, että saan olla vihainen. Samaan aikaan mietin, miten paljon mun pitää ymmärtää asioita, johon mulla (eikä kyllä sillä itselläkään) ole suoraa mahdollisuutta vaikuttaa. Samaan aikaan mietin myös, että tämä on meidän ajan sairautta, jossa tyypit painelevat putkessa korvat luimuissa ja tukka silmillä, havahtuvat äkkiä kuin unesta ja päättävät elämänsä olevan paskaa. Lopuksi nämä sankarit päättäävät paniikissa, että nainen on syynä kaikkeen, haluavat omaa aikaa ja jäävät töiden jälkeen kuitenkin sille samalle sohvalle sen saman koneen ääreen. Ja mitään ei tapahdu. Ja samaan aikaan nainen on yrittänyt auttaa koko ajan.
Ollaan me kanssa melkoisessa tilanteessa molemmat. Sä keskustelet joka ilta siitä, jatkuuko pitkä avioliitto vai ei. Kuuntelet miestä, joka ykskaks pamahti lapsiuskoon kaikkien lapsenvihaajavuosien jälkeen. Mä oon sun kanssa aivan samaa mieltä, todellakaan en uskaltaisi tehdä lasta tuollaisen tuuliviirin kanssa. Ihan saleen sä olisit kuudennella kuulla ja se päättäis, että nääääj, ehkei kuitenkaan. Varsinkaan kun sä et todellakaan halua karvalasten lisäksi muita palleroita. Jos sun mies saa vauvakuumeen siitä, että kymmenen vuotta nuorempi työkaveri vaimoineen sai söpöt kaksoset, se voisi mennä sinne auttamaan ja katsomaan, mitä se on. Jos kaiken puklailun, niskakakkojen, yökiljunnan ja ruokasottausten jälkeen se on valmis riskeeraamaan teidän lasipöydät, joku alien on kaapannut sen mielen. Varmasti.
Samaan aikaan minä katselen aikuisen miehen identiteettikriisiä. Saman miehen, joka pari vuotta sitten kiitti siitä, että mä olen avannut sille maailman, houkutellut sen kuorestaan ulos ja saanut sen voimaan hyvin. Miten mä olen rohkaissut, esitellyt sille uuden maailman ja paljon uusia ihmisiä. Taas ollaan tässä, naamallaan jalustalta pudottuna. Mä sanoin sille sataan kertaan aikoinaan, että mä putoan aina jalustalta. Kerroin, miten vihaan sitä, miten osa miehistä aina nostaa naisen jalustalle palvottavaksi. Aina sieltä tullaan alas. Ei kukaan ole mitään niin upeaa ja erikoista, että pysyis poseerausasennossa ja houkuttelena ikuisesti. Ei naiset ole mitään matkamuistonukkeja tai koriste-esineitä. Jalustalla on sitä paitsi ahdistavaa. Aina sieltä tärähtää alas. Kundi nauroi kuollakseen ja hirnui, ettei koskaan ole asettanut ketään jalustalle. Kaiken tämän sotkun jälkeen en olisi niinkään varma.
En tiedä, mitä teen seuraavaksi, paitsi kirjoitan opiskeluesseen loppuun ja ripustan pyykit sekä taistelen huomenna töissä taas vähän matkaa eteenpäin. Mä haluaisin, että sä olisit täällä ja olisit tavannut tyypin. Mä haluaisin kumauttaa sun miestä jollakin niin, että sen järki alkais taas toimia. Mä olen julman onnellinen siitä, että maailmassa on niin paljon mahtavia naisia, jotka pitävät mut pinnalla. Unia. Tai näin meidän tapauksessa, valvomisia, painajaisia ja yökirjoja.”