Se ei oo vaan tarpeeks lätkässä (,vaikka muuta joskus myöhemmin väittäisikin)…

Kohtaamisia yössä, osa MCXVII (tai jotain)

– Moi, muistatko sä mua?
– Muistan.

– Mitä kuuluu?
– Ihan hyvää. Entä sulle?

– Mitäs tässä…
– *hiljaisuus*

– Miksi susta ei silloin kuulunut mitään?
– Öö. Niinku siis miten ja milloin?
– Niin, miksi sä et viestinyt tai mitään?
– Viestinhän mä. Ja samaten sä.
– Niin, mutta sitten se loppui.
– Tuota, miksi se olisi ollut mun vastuullani?
– Koska sä olet se hauska, sanavalmis ja sä osaat kirjoittaa.
– A-ha. Mä tosin ajattelin, ettei sua kiinnostanut. Mä päätin lopettaa sun häiritsemisen.
– Et sä häirinnyt.
– Ei millään pahalla, mutta ei se siltä näyttänyt.

*hiljaisuus*

Liukenin tilanteesta vessaan, jossa olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään tai nauraa kuollaakseen. En vain osannut päättää, kumpi olisi ollut parempi vaihtoehto, joten lähdin tiskin kautta tanssimaan ja pysyttelin tanssilattialla loppuillan ja kävelin kaverien kanssa käsikynkkää kotiin laulaen Abbaa. 

Seuraavana aamuna reflektoin hyvin tyypillistä kohtaamista aamuteeni ääressä. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun olen joutunut vastaavaan tilanteeseen. Tämä on oikeastaan aika tyypillinen setti, jonka käsikirjoitus menee seuraavasti:
Kaksi henkilöä kohtaa keikalla, baarissa, festareilla tai bileissä. Kaksi henkilöä lähtee jatkoille. Jotain tapahtuu tai sitten ei. Yhteystietoja vaihdetaan. Jokunen viesti vaihdetaan, mutta homma kuivuu kokoon. Kun sitten joskus pienen, pitemmän tai pitkän ajan kuluttua kohdataan vahingossa, voidaan teeskennellä tuntemattomuutta, nyökätä pienesti, puhua säästä tai musasta tai mennä itku silmässä  ihmettelemään, mihin toinen hävisi.

Minun tapauksissani ihmettelijä on aina ollut se miespuolinen. Minä kun päättelen aika nopeasti, ettei mies ole kiinnostunut, jos hänestä ei kuulu mitään. Tapanani ei ole tunkea sellaisten ihmisten seuraan, joita ei seurani kiinnosta, joten minulla ei myöskään ole tarvetta tai pokkaa mennä itkemään kenellekään vastaavaa.

Mikä helvetillinen naisten universaali vastuu olisi muka ylläpitää kontaktia? 
ARGH.
Selitykset miespuolisen kontaktin puutteelle ovat aina suoraan miessyiden hevonpaskabingosta:
”Sä olet sellainen nainen, ettei sua uskalla lähestyä.” (Lähestyit jo.)
”Sä olet niin kaunis nainen, et ajattelin, ettei mulla on mahiksia.” (Just joo.)
”Mä olen niin onneton kirjoittaja, ja sä olet ammattilainen.” (Mä en ole ajatustenlukija.)
”Mulla oli niin karmea kiire duunissa ja elämä muutenkin sekaisin.” (Eli ei kiinnostanut.)
”Mä olin vähän sekavassa vaiheessa silloin.” (Sulla oli siis ainakin kaks muijaa kierroksessa.)
”Mä en silloin ollut valmis mihinkään pysyvämpään, mutta nyt mä olen aikuistunut.” (Ja oletat, että kuka tahansa nainen loikkaa kaulaasi heti?)

Kun syksyllä kohtasin kiinnostavan ihmisen yössä ja muutaman viestin jälkeen homma perinteisesti hiipui, poistin numeron ja jatkoin elämääni.
Mietin alkuviikosta puoliunisesti työmatkajunassa, miksi joku mies tuijotteli minua käsi poskella muka salaa. Tunnistin tyypin hiipujaksi ja päätin leikkiä muistamatonta. Iltasella puhelin piippasi ja viesti tuli tuntemattomasta numerosta: ”Moi, mä taisin nähdä sut junassa aamulla. Tai ainakin jonkun, joka muistutti sua. Toivottavasti nähdään taas. Ehditkö kahville?”
Ei lähettäjää. Ei mitään introa. Neljän kuukauden breikki on kuitattavissa yhdellä viestillä. Nauroin ripsarit poskille ja menin seuraavana aamuna eri osaan junaa istumaan. 

On ihan ok, jos ei kiinnosta. On ihan ok huomata, ettei tästä mitään tule. On ihan aivan hemmetin noloa yrittää palata lämmittelemään vanhoja ihan nonchalantisti ja olettaa, että nainen lähtee heti messiin. Kannattaa suosiolla siirtyä uuteen pöytään. Ja olla rehellinen.