Sleep, demon, sleep!

Junassa. Kaksi nuorta naista keskustelee eikä tajua minun kuulevan kuulokkeitteni läpi:

– Onpas toi muija väsyneen näkönen.
– Joo. Ihan karmeen. Nukkuis enemmän.

*

Se muija olin minä. Näytän aina väsyneeltä, koska olen aina vähän väsynyt – paitsi lomalla. Työni nimittäin vie aamuöiset uneni. Mitä enemmän on työkiirettä ja -stressiä, sitä surkeammin nukun. Viikonloput yleensä pelastavat vähän, mutta loppuviikolla alkaa takki olla jo kohtuullisen tyhjä ja pipo kireällä.

Viime yönä sain unta kasaan sen nelisen tuntia. Se on aika vähän. Töissä sinkoilen adrenaalin voimalla, ja koska kiireessä ei kukaan voisi muutakaan. Työterveys tuputtaa vaihtelevasti unilääkkeitä ja mielialalääkkeitä ja puhuu unihygieniasta, työstressin vähentämisestä ja ajoissa nukkumaan menemisestä. Mitään muuta apua ei ilmeisesti tule – ennen kuin ajaisin itseni sellaiseen kuntoon, että joutuisin sairaslomalle. (Lähde: asian kokeneet kollegat) Koska en ota mitään riskiä mielenterveyteni ja oman sisäisen Pandoran lippaani kanssa – en edes uskalla ajatella sen auki heilahtamista – rimpuilen parhaani mukaan omin voimin. Niistä lääkkeistäkään ei ole oikein apua, kun 12-15 tuntia pienimmänkin annoksen jälkeen olen pihalla kuin lumiukko ja näytän aineissa olevalta. En ajatellut ”vain totutella” sellaiseen. En myöskään usko alaikäisen asiakaskuntani huoltajien riemastuvan moisesta habituksesta.

Pitäisi mennä nukkumaan (#unihygienia), mutta päivän työlastissa menee vielä hetki. Niinpä juon uniteetä, läppärissä on sinivalosuodatin ja kuulokkeissa rauhoittavaa musiikkia. Jospa tänä yönä nukkuisin kunnolla.