Smile!

 

Huokaus.

Huokaus.

Huokaus.

 

Tulin töistä miltei itkua tihuuttaen kotiin sinällään onnistuneen päivän jälkeen.

Koko ajan oli törkeä kiire, mutta kaikki asiat lutviutuivat jotenkin.

Kaikessa oli pielessä jotain pientä ja tärkeää, mutta se saatiin hoidettua.

Minun pitäisi olla onneni kukkuloilla: vaikeudet veivät voittoon.

Mutta ei.

 

Jotenkin päivää kuvaa näkemys ”ihan hyvä”.

Ihan hyvä, mutta ei täydellinen.

Hyvä, muttei tarpeeksi hyvä.

Hyvä, mutta voisi tehdä paremmin.

Hyvä, koskaan parempaan et pysty.

Moni muu kyllä pystyisi.

 

Minun olisi pitänyt hoitaa asiat aiemmin.

Minun olisi pitänyt hoitaa asiat paremmin.

Minun pitää auttaa muita,

sillä ongelmat ovat minun syytäni.

 

*

 

Nojasin väsyneenä päätäni keittiön pöytään.

Mieli olisi tehnyt jotain hyvää, mutta kaadoin mukiini vihreää teetä.

Sormeilin kännykkäni näppäimiä ja mieleni teki lähettää viesti ja

perua huominen tapaaminen.

Ihan vain siksi, että mieli on niin surkea ja peilistä katsoo niin karsea naama.

Kukapa sitä muutakaan epätäydellisyyttä jaksaisi.

 

Olen todella huono puhumaan kielteisistä tunteistani.

Marisen ani harvoin kavereille, miehille en koskaan.

Sivelen huolen rypyt pois, silotain surut, peitän murheet.

Fasadi on tahraton, huoleton ja rypytön.

Aina.

 

Vaikka olen monen mielestä avoin ihminen, pysyttelen enimmäkseen piilossa.

Piilossa ovat myös pimeys, pelko ja suru.

Liu’un maailmassa positiivisena, iloisena ja pirteänä.

Ärsytykseni ja suruni huokaisen raskaasti ja pyyhin pois seuraavassa lauseessa.

Nauran päälle ja teen pilaa.

 

Kun minulla on paha mieli, istun yksi sohvalla ja suren.

Niiskutan paidan hihan märäksi ja meikit poskille.

Sitten menen nukkumaan surut pienemmiksi.

Aamulla pitää peittää mustat silmänaluset ja naamioida punaiset silmät.

Jotta seuraavana aamuna voi sanoa

– jos joku huomauttaa väsyneestä ilmeestä –

että voi kuule, luin ajatuksia herättävää kirjaa eilen niin pitkään.

Ja nauraa päälle.