”Tää on mun oma asiani…”
”Kivanoloinen tyyppi. Onko tuo joku sun uusi kundi?”
Kiemurtelin vaivaantuneesti ja pakenin paikalta jollain tekosyyllä.
Haluttomuuteni puhua suihteistani on ikuista. Kun olimme viimeisimmän pitkäaikaisen seurustelukumppanini kanssa olleet yhdessä puolisen vuotta,olimme kaverin synttäreillä, joilla eräs ystävättäreni kysyi iloisesti, josko olimme yhdessä. Tuijotimme toisiamme hämmentyneinä ja mutisimme jotain jookai-tyylistä, mikä aiheutti muussa seurueessa hämmennystä ja hupia. Sain myös useilta ystäviltäni palautetta, kun suhdetta oli ”pidetty piilossa” eikä sosiaalisessakaan mediassa ollut kerrottu mitään. Piilottelinko suhdettani jostain syystä? Mikä stnan public announcement -asia seurusteluni nyt olisi? Sama homma erotessammekin. Mainitsin sotkun päättymisestä tärkeimmille ihmisille, mutta osalle työkavereistani taisi selvitä miehen katoaminen kuvioista vasta vuotta myöhemmin. Tapanani kun ei ole jakaa elämääni sosiaalisessa mediassa – tai muutenkaan.
Viime kevään suhdesotku tuli onneksi pidettyä piilossa monistakin syistä. Kun jotenkin tiesin alusta asti, ettei asia kuitenkaan etene sen pidemmälle, on ihan turha kerätä selityspainolastia myöhemmille ajoille. Minulla on niin paljon erilaisia frendejä, että ystävyysselvityksen pohjalle voi rakentaa miltei mitä tahansa. Kun vielä suurin piirtein poistuimme baaristakin aina eri reittiä, ei kukaan tiennyt mistään mitään. Paitsi ne ihmiset, jotka seisovat sillä ainoalla keikalla vieressä, kun toinen meistä unohti ympäristönsä bändin nostalgiamatskun vuoksi. (Se en ollut minä.)
Miksi minä sitten välttelen sen myöntämistä, että elämässäni on joku? Ehkäpä siksi, että minulla on vahvasti yksineläjän identiteetti – ehkä siksi, että kaikki juttuni menevät lopulta pieleen. En myöskään halua selitellä mitään. Lähimmät ystäväni ovat yleensä tienneet, missä mennään. Eivät välttämättä kyllä hekään.
Nyt olen siinä mielessä uudessa tilanteessa, että nykyistä kuviotani olisi helppo moralisoida. En minäkään olisi viime keväänä uskonut olevani nykyisenkaltaisessa järjestelyssä. Toisaalta minulla on puhdas omatunto. Minä en sotkeudu toisten elämään. Minun olemassaoloni tietävät ne, joiden kuuluukin. Minä en puutu kenenkään elämään, en kysele, en vaadi. Kun omassa arjessani on ikuinen karuselli, en jaksa sotkeutua viime kevään kaltaiseen tunneansaan tai alkaa viritellä mitään elämää suurempia kuvioita.
Näin eräänä yönä unta, jossa istuin omassa purjeveneessäni, jolla purjehdin eteenpäin tuulestä ja myrskystä välittämättä. Jostain syystä osa hiuksistani oli mukana purjeessa. Veneeni väisteli muita veneitä ja soljui muiden mukana muodostelmassa. Sen ympärillä pyöri vene, jonka vierellä purjehdin hetken sopuisasti, hiukset toisiinsa sekoittuen, kunnes veneeni karkasi taas kauas muiden muodostelemasta kutsuista välittämättä ja purjehti niiden pahimpien puhurien läpi välillä kaatuen ja mastonsa katkaisten – mutta aina selviytyen ja jotenkin voitonriemuisena.
Kun heräsin aamulla, minulla oli hyvin levollinen olo. Keväällä näin usein unta, jossa olin kietoutuneena toiseen ihmiseen tai sotkeutuneena johonkin. Uni ei ollut koskaan epämukava, minulla oli vain sellainen olo, että olin väärässä paikassa ja väärässä roolissa. Näissä syksyn unissa tunsin hiusteni liehuvan vapaana, ja vaikka kohtasinkin kaikki ongelmani yksin, olin vapaa tekemään niin kuin minua huvitti.