Tarinat, joita itsestämme kerromme
Ystäväni oli käynyt lounaalla yhteisen tuttavamme kanssa, ja lounas oli ollut ilmeisen hämmentävä kokemus jälleen kerran.
– Oh, damn. What an earth is going on again? Is there any bottom in her – excuse-moi – attention seeking?
– Well, it’s her. I would call it part of the series called Stories we tell about ourselves once again.
Yhteinen tuttavamme on nainen, jonka tarina muuttuu koko ajan. Tuntuu, kuin hän ottaisi jatkuvasti esille uuden paperin tai kankaan luodakseen siitä jotakin uutta – uuden elämänvaiheen tai draaman. Uusi suunnitelma leikataan kankaan tai paperin keskeltä ja hukkapalat huiskaistaan lattialle. Joskus niiden pariin palataan ja niiden joukosta etsitään vielä sopivia kohtia. Yleensä kuitenkin satsataan uuteen – ja leikataan taas mitään osia säästelemättä.
Tuttavani tarina lienee hänen omasta mielestään selviytymis- ja sankaritarina (monin tavoin totta). Jonkun toisen mielestä se voisi olla tarina itsensä sinnikkäästä/epätoivoisesta/hapuilevasta etsimisestä (monin tavoin totta tämäkin). Hänen tarinansa voidaan myös taisteluna konformistisuuden ja nonkonformistisuuden välillä (osittain totta tämäkin). Entisille ystäville hänen tarinansa näyttäytyy kokoelmana hänen versioistaan laajemmasta kokonaisuudesta + ongelmallisen ihmisen minäkeskeisyydestä (ymmärrettävä tämäkin). Kauempaa seuraavat tuttavat näkevät hänen tarinansa jatkuvana tositeeveefriikkisäätönä, jossa voi tapahtua aivan mitä tahansa ja jossa hänen versionsa voi olla ihan mitä tahansa (ymmärrettävää tämäkin). Ne, jotka yrittävät ymmärtää (ja ovat tarpeeksi kaukana), törmäävät kaikkiin näihin osasiin.
Nykyhetkeä kutsutaan itsebrändäyksen ja -markkinoinnin ajaksi. Jokaisella meistä pitäisi olla myyvä tarina, mikä ei välttämättä tarkoita suoraa kaupallista menestystä vaan menestystä ystävä-, harraste-, työ- tai seurustelumarkkinoilla. Ihannekuvaa rakennetaan sosiaalisen median avustuksella ja omaa elämäntapaa sekä ulkoista olemusta hiomalla. Vaatimukset eivät ole kaikille samanlaiset, sillä tietynlaiset demografiat määrittävät sitä, mikä on ”oikein”. Itse tunnen olevani usein kohtuullisen pihalla asian käytännön puolesta, sillä omalla alalla on suosittu ammatillisesti matalaa profiilia – lisäksi oma duuni ei nyt ole se kaikkein somehehkein eikä todellakaan mediaseksikkäin.
Itsembrändäyksen, someminän ja identiteettiasian parissa pyöritään asiakasteinien osalta paljonkin, mutta oma ulkopuolisuus on – monessa mielessä onneksi – säilynyt. Kikattelen joskus työmatkalla instafeimien tilitykselle työnsä ”vaikeudesta” tai jonkun influenceriksi itseään kutsuvat valituksesta vanhakantaisista markkinointi-ihmisistä. Minusta on siistiä, että parikymppiset tyypit, erityisesti naiset, ovat pystyneet luomaan itselleen uran somen avulla, mutta aika monella heistä on pikkuisen korjattavaa realiteettirintamalla. Ihminen, jolla on laaja-alaista osaamista, substanssia ja halua kehittyä, ei liene ongelmissa valitsemallaan tiellä. Monilla nuorilla somevaikuttajilla on opiskelu- ja/tai työtaustaa/-visiota esimerkiksi muodista, fitnesistä, kosmetiikasta tai yleisestä lifestyle-trendistä. Heillä voi olla myös selkeä viesti – esimerkiksi mielenterveysasia ja hyvä olo – joiden ympärille esimerkiksi oma Youtube-videokanava rakentuu. Ne, joilla on ruusuiset kuvitelmat, hemmoteltu elämänasenne ja halu vain chillata, ovat pulassa. Heitäkin on, uskomatonta kyllä. Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä osa somesuuruuksista on päässyt urallaan alkuun vain ulkonäkönsä vuoksi. Pelkkä ulkonäkö ei kuitenkaan tee useimmille uraa.
Silti en voi kieltää, ettenkö minäkin loisi omaa tarinaani korostamalla, häivyttämällä ja vaikenemalla. Meillä kaikilla on jonkinlainen sosiaalinen rooli tai useita rooleja, joihin meidän on tungettu, joihin olemme päätyneet, jotka olemme luoneet tai joiden taakse piiloudumme. Ammatillinen rooli on monessa mielessä tuki ja turva, osalla siinä on tukena vielä esimerkiksi virka-asu tai -asema. Sosiaalinen rooli voi olla hyvinkin erilainen eri ryhmissä ja eri kielillä. Kyse ei ole feikkaamisesta tai poseeraamisesta (ainakaan yleensä), me ihmiset vain satumme olemaan varsin sopeutuvia ja sosiaalisia eläimiä halutessamme.
Minulla on monia rooleja, joista osa puhtaita suojarooleja. Niissä kaikissa on osia minusta, ja osan tehtävä on toimia suojana ja kuorena, toisaalta myöskin muita ihmisiä helpottavina. Minua pidetään iloisena ja ekstroverttinä ihmisenä, mikä on täydellinen suojarooli. Kuuntelen jatkuvasti vitsailua puheliaisuudestani ja positiivisuudestani. Hymyilen kohteliaasti ja mietin viileästi, mitä tapahtuu, jos/kun paljastun. Se nimittäin on ihmisille yleensä valtava järkytys. Minun oletetaan ohittavan ranskalaisella olankohautuksella kaikenlainen kommentointi ja selviävän positiivisuudellani joskus ihan järjettömästä kuormasta. Yleensä selviän, päällisin puolin. Suljettujen ovien takana vaaditaankin sitten tuntien työ, jotta pääsen eteenpäin. Aina se ei kuitenkaan onnistu. Joskus, hetkeä ennen kuin naamio putoaa, tunnen suorastaan puhdasta vahingoniloa siitä, miten totaalisesti järkytän (pinnallisen ja ajattelemattoman) tuttavan, joka ei osaa lukea ihmisiä tai tilanteita tippaakaan. Vain totaalinen daiju olettaa, että ihmisille voi sanoa mitä tahansa.
Rakastan ihmisten tarkkailua, ja työni on tehnyt minusta monissa tilanteissa melkoisen ilmapuntarin. Unohdun usein pohtimaan, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja miksi he päätyvät moniin vaiheisiinsa. Minulla ei ole mitään erityistaitoja auttamiseen, mitä nyt suhteellisen pitkä pinna ja suhtellisen kiltti luonteenlaatu. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän jaksan kuunnella mitään turha draamaa. Tällä hetkellä tuttavapiiriin vuodenloppudraaman velloaessa pohdinkin taas, miksi ne draamatyypit ovat aina jonkin elämää suuremman kriisin tai tunteen syövereissä ja miksi ne samat tyypit tunnistavat itsensä kaikiksi mahdollisiksi supererikoisiksi persoonallisuustyypeiksi ja erityisherkiksi. ”Sä kun olet tuollainen iloinen perusihminen, niin et voi todellakaan ymmärtää tällaista mun kaltaista erikoistapausta. Kukaan ei ymmärrä mua. Mun elämä on niin vaikeaa, niin vaikeaa.”
Me valitsemme ne tarinat, joita me kerromme. Ne ovat meille tosia. Tai uskomme niiden olevan toisia. Tai toivomme niiden muuttuvan tosiksi. Tai toivomme muiden uskovan niiden olevan tosia. Tai toivomme muiden olevan huomaamatta valheiden verkkoa, valheiden, joihin emme oikeasti edes itse usko.