Täteillen

Siellä, mistä kaikki sai alkunsa.

Vanha talo jutustelee, naristelee ja elää omiaan. Pihanurmikko on villi kukkaketo, jota vanhempani eivät halua leikata kuin osittain, jotta kukat saavat kukkia. Leikkimökissä leikkii nyt seuraava sukupolvi.

Leikkipuisto on sama, mutta puistotäti on eläkkeellä. Pankkeja on lopettanut, keskusta on hiljentynyt. Muutkin raitit ja tiet ovat hiljentyneet. Mummoja potkuttelee pyörillään. Kaikki jäävät ihailemaan pyöräilevää taaperoa. Hiljaisuus pistää silmiin ja korviin. Vain Prismassa on kiirettä.

Omalla tavallaan lapsuudenkodissa aika on pysåhtynyt – omalla tavallaan sen juoksemisen näkee. Oma silmä näkee kaiken kuin kahtena – entisenä lapsena ja nykyisenä aikuisena. Lapsen silmät katsovat monia asioita kuin kellertävän menneisyysharson läpi. Samaan aikaan aikuisen silmä tarkkaa huolestuneena, miten ikääntyvät vanhemmat pärjäävät.

Seuraava sukupolvi riehuun tutulla pihalla. Pienet rakkaat, raivostuttavat, ihanat, meluisat. Heitä katsellessani olen onnellinen. He ovat minulle valtavan tärkeitä. Samaan aikaan – hieman syyllisesti – olen onnellinen, etteivät he ole minun.

Lähde. Lähde etsimään onneasi.
Kun sanoin nuo sanat maaliskuussa ja vuodatin asiaa täälläkin, kyse oli juuri tästä. Siitä, että minulla on elämässäni jo maailman ihanimmat lapset – siskon perheen murut, hyvien ystävien lapsoset  ja duunin asiakasteinit. Nuorempana pohdin adoptiota enkä nytkään kieltäytyisi tarvittaessa bonusmutsiudesta. Biologisten omien lasten aika on kuitenkin nyt jo ehdottomasti mennyt – kauan sitten. Jos sitä aikaa on minulla koskaan ollutkaan.

Leikkipuistossa en kuitenkaan ole täti:
”Onpas sinulla sievä lapsi.”
”Sä ootkin uusi äiti täällä.”
”Menepäs sinäkin äitisi luo.”(pojalle)

”Kiitos, X on tullut äitiinsä, siis siskooni.”
”Olen uusi täti täällä.”
”Äiti on töissä, mä oon täällä tädin kaa.” (poika)

Tätä kirjoittaessani pienempi pojista ähertää tuossa vieressä lapsuuteni soittorasian, äitinsä helmitaulun ja sileiden, Albaniasta tuotujen kivien parissa.
”Jätskiä”, hän vaatii.
”Vattuja”, mutisen.
”Millooooooin?” hän vaatii.
”Kahden minuutin päästä”, vakuutan ja suljen nyt tämän koneen.
Täteys kutsuu.

perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *