The return of my raven heart

Sukellan viileään veteen ja uin varmoin ottein syvemmälle. Suurin osa veneistä kelluu jo poukamasta. Yhä kulkevilla veneillä on onneksi valonsa, ja ne tulevat poukamaan hiljaa. Käännyn hetkeksi selälleni kellumaan ja katson kuutamoa, sinisiä vuoria ympärillä. Mielessäni on rauha. Lopulta.

Uin hitaasti takaisin rantaan. Kiemurtelen pyyhkeen suojassa uikka, ristani ja vasta rantamekon päälle saatuani tajuan unohtaneeni alkkarit ja rintsikat hotelliin. Ei siis auta muu kuin lähteä varsin lyhyessä rantamekossa ja varvastossuissa hotelliin ainutta reittiä – pitkin pääkatua, jossa kuljetaan hienoissa vaatteissa syömään, kahville, baariin, iltaristeilylle… Ja siellä minä sipsuttelen vanhoissa varvastossuissa, LC Waikikin kolme euroa maksaneessa ruttuisessa, liian lyhyessä hellemekossa, ilman alusvaatteita, märkä uikkari, avain, henkilökortti ja muutama kolikko kuluneessa kangaskassissa ja vielä kuluneempi vanha pyyhe olalla sekä tukka märkänä.

*
Istun bussissa, joka kiemurtelee kaunista reittiä. Annan musiikin valua Spotifysta. Kasvoilleni nousee hiljalleen hymy, kun ajattelen viime päiviä.
Kun uni alkaa maistua.
Kun kaikkeen saa perspektiiviä.
Kun katselee järven pinnasta nousevaa pelikaania, jonka harkitut siiveniskut nostavat linnun korkeuksiin.
Kun katselee upeaa maisemaa bussin noustessa vuorenrinnettä.
Kun tajuaa taas, että kaikesta pääsee yli.

*

Salissa on kuumaa ja hikistä. Paikallinen bändi räimii rässiä varmoin ottein. Yleisö on täysillä mukana. Pääesiintyjän aloitettua kaikki sekoavat vielä pahemmin, eikä pittiä ei pääse pakoon missään.

Keikan jälkeen kävelen pehmeässä yössä joen rantaa pitkin kohti majapaikkaani väsyneenä ja hikisenä. Kun hipsuttelen ovesta sisään, hostellin kundi katsoo minua silmät pystyssä ja pohtii selvästi, missä helvetissä olen ollut, kun olen niin hikinen. Kun kerron olleeni metallikeikalla, tyypin leuka loksahtaa näyttävästi.

Kapuan pikasuihkun jäkeen yläpetiini. Nukahdan heti.

*

Istun kolmen kundin kanssa rantakahvilassa, taas uudessa paikassa. He ovat huonekavereitani hostellissa. Puhumme matkoistamme, elämästämme ja kokemuksistamme. Kun yöllä hipsimme takaisin, katson linnoituksen silhuettia ikkunasta ja muistelen hostellin omistajan kertomusta sota-ajan tapahtumista. Vartin päästä tuhisemme kaikki epätahtisesti sängyissämme ukkossateen hakatessa ikkunaa. Aamulla heräämme kahvin tuoksuun.

*

Vaellan suosikkikaupunkini katua kuumassa illassa. Klubi on pimeä ja likainen, mutta viini on hyvää kuten musiikkikin. Viisikymppinen mies pokailee minua hillitysti mutta lopettaa, kun käy ilmi, että olen häntä ”vain” 10 vuotta nuorempi. Siis liian vanha. Haen tyytyväisenä lisää viiniä. Kun hiivin neljän aikaan hostellihuoneeseen, kaikki 20 vuotta nuoremmat ovat jo nukkumassa ja heräävät aamulla melkoisessa baakkiksessa.

*
Istun junassa matkalla kentältä kotiin omissa ajatuksissani. Työkaveri tulee sattumalta samaan junaan ja on kävellä ohi. Hän vilkaisee uudestaan ja näyttää hämmästyneeltä. ”Wow. Sähän näytät ihan ihmiseltä, et enää elävältä ruumiilta. Loma on todellakin tehnyt sulle hyvää.”HYmyilen. Ajatuksille se vastaa hyvin onkin tehnyt. Mikään tie ei ole helppo eikä lyhyt, mutta matka on jo alkanut. Ja ainahän tärkeintä on juuri matka. Ei päämäärä.