The Shining Circle

Musiikki on ollut tärkeä osa elämääni lapsesta asti. Lapsuudessani jazz, lastenlaulut, klassinen musiikki, oma soittelu, maailmanmusiikki ja isoäidin laulamat virret vuorottelivat sulassa sovussa. Soitin instrumenttia, lauloin kuorossa ja aloin myös kuunnella musiikkia yhä enemmän. Elämänmittainen rakkaus syntyi kauan sitten.

Nykyään soittelen huonosti ja omaksi huvikseni. Lauleskelen omaksi huvikseni ja haaveilen toisinaan laulutunneista, jotta pääsisin laulamaan ja toisaalta kehittymään laulajana. Kuorolaulu on tämänhetkiseen tilanteeseeni hieman liian sitovaa ja sosiaalista. Laulutunteihin liittyy myös jollakin tasolla toive oman äänen lopulllisesta löytämisestä – aivan kuvainnoillisestikin.

Livemusiikki on parhaimmillaan täydellistä eskapismia, hillitöntä biletystä, mieletöntä tunnemyrskyä tai viiltävän kaunista tunnelmointia. Parhaimmillaan musiikki vie mukanaan niin, että kadottaa itsensä, ympäristönsä ja ajantajunsa. Saan edelleen ihan mielettömät kicksit hyvistä keikoista. Myönnän olevani koukussa.

Musiikki palauttaa myös mieleen paljon asioita. Eräs vuosien takainen suosikkibändini on tulossa kuukauden sisällä Helsinkiin keikalle. Pohdin itsekseni, miten musiikki mahtaa nykyään enää iskeä. Kyllä se edelleen iskee. Olen nyt keikkunut hekumallisen soundin tahdissa viikon. Muistan hyvin sen ajan, jolloin  biisit saivat minut tanssimaan näitä samoja lattioita ennen baari-iltoja, treffejä, keikkailtoja ja bileitä. Ne muistuttavat tietynlaisesta huolettomuudesta ja nuoremman itseni vähemmän kyynisestä asenteesta. Ne muistuttavat myös ajasta, jolloin surffailin kahden miehen välillä ja lähes humalluin huomiosta kahden pieleen menneen suhteen jälkeen.

Muista eräänkin illan, kun olin menossa kaverin kanssa baariin, ja kiinnostavampi mies viestitteli ja ilmoitti tulevansa tanssittamaan minua goottimusan tahtiin ainakin viimeisille hitaille selvittyään kaverinsa synttäreiltä. Tämän lisäksi viestissä oli tyylikkään verhotusti ilmoitettu, että toivottavasti tanssi onnistuu yhtä hyvin kuin muunlaisetkin yhteiset kuviomme. Muistan vieläkin kissa kermakupilla -fiilikseni, kun tanssin pitkin mattojani ja lauloin juuri näitä biisejä. Sitten tanssin jalkani rakoille goottibileissä, tanssit hitaat herraseuran kanssa ja tanssahtelin Kallion keväisiä katuja käsi kädessä aamuyön valoissa.

En haluaisi olla enää tuossa tilanteessa, mutta huolettoman onnellinen, itsevarma ja humaanin hullu mieliala olisi tervetullut. Ja ainakin tuolla keikalla tulee tanssittua sydämensä kyllyydestä.

(Niin. Ja ne molemmat miehet ovat edelleen hyviä kavereitani. Aivan huipputyyppejä.)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *