Tuli kulje heidän kanssaan

Vapunpäivä. Naapurissa juhlitaan taas, ja ulkona hengittää keväinen kerrostalopiha.

Päivällä ulkoilin, tapasin ystäväni parvekebrunssin merkeissä ja luin kirjaa. Tunsin huonoa omatuntoa, etten tee töitä. Kapinallinen mieli huomautti, ettei kukaan maksa senttiäkään ylimääräistä töistäni. Pakko ne on kuitenkin tehdä, vaikka tunnit tämän kevään osalta ovat paukkuneet rikki ajat sitten, ja kalvava väsymys on asettunut maalliseen tomumajaan taloksi.

Istun iltavuoroani töiden ääressä ja luen oppilaiden töitä. Haaleanvaalea ilta vaihtuu hämärään, hämärä vaihtuu pimeään. Naapurin äänet hiljenevät, kaupunginkin hengitys syvenee uneksi. Minä istun, tarkistan ja luen. Tämän vuoksi minä teen tätä. Tämän vuoksi minä olen etuoikeutettu. Kurkkua kuristaa, ja kyyneleet nousevat silmiin. Tämä on kuin Uuden Kuun Emilian leimahdus, yksi niistä. Se, kun näkee nuoren siipien aukeavan, kestävän, saavan voimaa ja kun näkee osaamisen, sinnikkyyden ja luovuuden pääsevän lentoon.  Tätä minä haluan tehdä. Tähän minä haluan käyttää iltani ja yöni.

Minä käytän yhä enemmän aikaa moniin asioihin, joihin minulla ei ole koulutusta tai osaamista mutta joihin minut velvoitetaan.  Kun olen väsynyt, mietin usein kaiken mieltä. Pitäisikö työhöni palkata sosiaalityöntekijä opettajan sijaan? Koska yhä suurempi osuus työstäni on sosiaalityöntekijänä ja lastentarhanopettajana toimimista, mihin tarvitaan maisterintutkintoni, kaksi pääainetta, lukuisia sivuaineita ja pedagogiset opinnot?  Niitä tarvitaan yhä harvemmin, yhä harvemmin niitä tietoja on aikaa ja mahdollisuutta päivittää. Niitä tietoja ei arvosteta, ne ovat  nippelitietoa, turhaa ja snobistista.  Sen sijaan pintatason koulutusta oppilaan kohtaamiseen, sosiaalisiin ongelmiin, oppilaan mielenterveydestä huolehtimiseen ja kaikenlaiseen elämänpolun tasoittamiseen tulee joka tuutista. Tärkeää, mutta aivan liian pinnallista ja yleistasoista syvempään ymmärrykseen. Huomautetaan, että opettajat eivät osaa lukea oppilaita ja heidän tarpeitaan. Curling-opettaja, tulevaisuuden airut. Minun mielestäni tarvittaisiin resursseja neuvolaan, pienemmät ryhmät päiväkotiin, paremmat palkat varhaiskasvatukseen, enemmän perhetyöntekijöitä, pienemmät ryhmäkoot alaluokille, lisää resursseja varhaiseen puuttumiseen ja ilmaista harrastustoimintaa.

Lastensuojeluilmoitukset ovat samassa jumissa kuin maaliskuussa. ”Lapseni ei pidä koulua tärkeänä enkä minäkään” -perheen nuori ei ole tehnyt mitään normikoulussa eikä etäkoulussa. Jahtaan huoltajia aamut ja illat sekä opetukseni lomassa. Kuuntelen läppää, opetan, nauran, marmatan, kuuntelen, huvitan, ärsytän, osallistun ja ohjaan, kuten koko urani olen tehnyt. Saan haukut ja vartin päästä anteeksipyynnön. Tulistun ja pyydän anteeksi. Liikutun taas teinien ihanuudesta. Heiluttelen kahvakuulaa välituntitauolla ja hotkaisen päivän ensimmäisen aterian iltapäivän puolella. Tuntien loputtua lyön koneen kiinni ja ryntään ulos ovesta kuin peläten Wilman tarttuvan minua nilkasta ja raahaavan takaisin sisään. Kävely- tai pyörälenkin jälkeen palaan kotiin syömään ja jatkamaan töitäni. Yritän olla ajattelematta kaikkea sitä, mikä ahdistaa, väsyttää ja ärsyttää. Illan happihyppelyn, venyttelyn, lyhyen sometus- ja kirjatauon  sekä suihkun jälkeen kaadun sänkyyn ja vaivun uneen herätäkseni aamuyöllä mieli ylivirittyneenä.

Reilut 17 vuotta koulutusalalla ovat muovanneet minua enemmän kuin haluan myöntää. Niiden ansioista suhtaudun päättäjiin kriittisesti, en luota median puolueettomuuteen ja kummastelen suomalaisten vilpitöntä uskoa maamme tasa-arvoisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja mahdollisuuksien tasa-arvoon. Koti kasvatti minut kriittiseksi ja optimistiseksi kyseenalaistajaksi. Opinnot ja työ ovat tehneet minusta nihilistin, joka väistyy siinä hetkessä, jona astun luokkahuoneen ovesta sisään. Se maailma menee tunteisiin – hyvässä ja pahassa. Siinä maailmassa kaikki on mahdollista. Siihen maailmaan päättäjät eivät halua tulla tutustumaan, vaikka kannattaisi. Se maailma on tulevaisuus, ja sillä on paljon sanottavaa.