Tuulentavoittelija

Tuijotin vieraan kylppärin viiruista peiliä posket ja kaula punaisina parransänki-ihottumasta, huulet tyytyväisen turvonneina ja silmien rajaukset kerrankin tyylikkäästi levinneinä. Korjasin kostutetulla wc-paperin kulmalla silmänaluset kondikseen ja totesin tukan käyvän kasaribändin keikkatyylistä. Katsoin itseäni peilistä jokseenkin hämmästyneenä, ja peilikuva katsoi takaisin tyytyväisenä kissasaalistajan silmin.

– Onks kaikki hyvin? Haluutsä teetä tai mehua? kuului oven takaa.
– Joo, mehu vois olla kiva, kiitti, vastasin ja astelin keittiöön.
– Sä miltään pandalta näytä.
Ison miehen iso käsi piirsi varovaisesti leukaluun kaarta solisluulle ja veti sitten minut tiukkaan halaukseen.
– Ethän sä vielä lähde?

*

Kun usean vuoden tärkeä ihminen potkaisee (henkisesti) ilmat pihalle yllättäen ja varoittamatta, siitä kestää toipua aikansa. Useampi kuukausi menee ihan vain oppia hengittämään niin, ettei jokainen henkäys satu ja suuri osa energiasta mene pystyssä pysymiseen ja töissä selviämiseen.

Kun samainen ihminen vielä jauhaa omaa olotilaansa noin koko universumin suhteen lakkaamatta kaikissa mahdollisissa medioissa, alkaa homma jotenkin aiheuttaa myös voivittutaasko -päänsärkyä varsinkin, kun itse on tottunut pitämään oman päänsä sisäiset asiat varsin tiukasti omassa päässään eikä omaa itse samanlaisia itsekeskeisyyden taipumuksia (ainakaan toivottavasti). Kun itse vielä uskoo kahdeksatta aistiaan siinä mielessä, että asiasta tulee kaivautumaan jotain kummaa paskaa, joka kaatuu tavalla tai toisella niskaan, se ei ainakaan paranna fiilistä. (Arvio osittain toteutunut, ikävä kyllä.)

Kun pää pitää saada nollattua, on paras häipyä ihan muihin ympyröihin ja lähteä suhaamaan kengännauhabudjetilla Euroopan toiselle reunalle, jossa palaset alkavat hiljalleen loksahdella paikoilleen, viini maistuu kirpeän happamalta viilenevässä illassa ja pahanmakuinen paikallinen tupakka, se illan ainoa auttaa analysoimaan hostellituttujen kanssa elämää samalla, kun katsellaan paikan katolta pimeän valumista laaksoon. Monien bussimatkustustuntien, hikisten päivien ja jäätelölounaiden jälkeen on aika palata pää huomattavasti paremmin kasassa, tukka palaneena ja mieli säästösuunnitelmia pullollaan.

Kaikenlaisen pohdinnan, soulsearchingin ja sodan fyysisten muistomerkkien jälkeen on vakaasti sitä mieltä, että suurin osa maailman paskasta on anyways valkoisen heteromiehen aikaansaannosta, joten koko miesoletettujen jengistä kannattaa pysyä erossa seuraavat tuhat vuotta. Noin aluksi. Kun tässä nyt on jo suurimman osan vuotta kulkenut tiukasti vain kaveriporukassa ja käsitellyt kaikkia vieraita miehiä kuin radioaktiivista uraania, on tiedossa helppo loppuvuosi tukka nutturalla, otsa syvissä rypyissä ja jalassa mummotohvelit. Tässä kun ei todellakaan olla mitään kylän kuumimpia misuja, joiden perässä juoksee seuraavakin pitäjä. 

Kahdeksas aistini ennustaa onnettumuuden mutta ei muuta. Tulipas taas todettua, että tarvitaan vain yksi pieni lipsahdus, jonka jälkeen ns. tylsä nainen trekkaa himaan seuraavana iltana ihmetellen edelleen, että mitä helvettiä oikein tapahtui. Ehkä minulla oli kiva meikki. Mekko oli aika kiva anyway. Koko illan oli kivaa seuraa. Ehkä se, että illan aikana nauroi itsensä kipeäksi ja naurusta tulee hyvä fiilis. Silloin unohtaa olla varovainen ja juttelee niille pelottaville vieraille ihmisille. Myös sille yhdelle, jonka katseen huomasi jo aiemmin. Ja sitten huomaa äkkiä pussailevansa junalaiturilla kuin teini-ikäinen.

Trekking-retki johti monenlaiseen pieneen säätöön, josta tie ei viene elämää suurempaa romanssiin tai taivaan räjäyttävään draamaan. Onneksi. Se muistutti silti sen, että yhden miehen paskamaisuus ei tee ihan koko universumista kylmää paikkaa, jossa jokaiseen vastaantulevaan mieheen pitää suhtautua kuin sielunkerääjiin. Se muistutti myös, että toisen tylsimys on toisen seikkailijatar. Ja sen, että yllättävien ihmisten käteen tarttuessa maailma saa lisää väriä.

Karma, are you a bitch or not?