Vaarallisin hetki on se, kun aika ajatella alkaa

”Ootsä nukkunut?”
”Oon. Vaihtelevasti, mutta olen. Siis yli kuus tuntia keskimäärin.”
”Onneksi.”
”Joo. Onneksi.”

Olen selvinnyt viimeisen vuoden yhä vähenevillä yöunilla – tai oikeastaan viimeiset viisi vuotta. Työstressi pirstoo aina jossain vaiheessa unet sirpaleiksi. Unen maailmassa ylittää luovia kuin lasimurskaisella kadulla paljain jaloin. Pahimpina aikoina unta saa kolmesta neljään tuntia pätkissä. Siunaan usein sitä, ettei minulla ole perhettä, sillä äiti olisi näillä unilla lataamossa – tai pahimmassa tapauksessa perhe laudoissa ja äiti raudoissa. Työterveyden mielestä saan unta tarpeeksi, koska olen niin pirteä, iloinen ja aikaansaava. Työkaverin ohjeena on ajaa itseni sairaslomaa vaativaan kuntoon. Minusta ei vain taida olla siihen. Kaiken kasaantuvan työn lisäksi pelkään ennen kaikkea mieleni  Pandoran lipasta, joka voisi moisessa tilanteessa heilahtaa auki ja päästää monen lukon taakse unohdetun, rauhoitetun, piilotetun ja kadotetun valloilleen.

Minulla on loma. Siksi minä nukun varsin kohtuullisesti. Uneni sen sijaan ovat edelleen olleet sellaisia – jos niitä näen – että pohdin, pitäisikö soittaa sielunpaimenelle vai manaajalle. Työaikoihin yleensä möyrin mustassa tunnelissa, kuin juoksuhaudassa. Univälähdykset ovat niin absurdeja, että aamuisin menee hetki saada itsensä uskomaan, että olen käsittääkseni ihan suhteellisen järjissäni.

Viimeisen viikon aikana olen selkeästi edennyt jonkinlaisen hengissäsäilymisasteen yli, sillä alitajuntani on alkanut työstää mennyttä kevättä. Niin käy aina jossain vaiheessa, mutta se pääsee silti aina yllättämään. Tämä ei sinänsä ole tällä hetkellä lainkaan hyvä asia, sillä kevään unimaailmamöyhennys on keskittynyt lähinnä yhteen asiaan – siihen, jota käsittelin mielessäni unettomina öinä. Siihen, johon reissaaminen toi tyyneyttä, etäisyyttä ja rauhaa.

Alitajiuntani ei sen sijaan ole tajunnut menneen olevan mennyttä. Loikkasin aamulla sängystä lenkille heti herättyäni. Pakoon unimaailmaa, pakoon menneisyyttä. Kun lenkin jälkeen nojasin lähes oksennustilassa fillariini hiestä valuen, manasin mieltäni, joka ei tee elämää helpoksi sitten millään.

On asioita, joita ei saa muistella. On asioita, joita ei saa ajatella. On asioita, jotka on pakko unohtaa.