Vain kemiaa

Kahden ihmisen välinen kemia. Sitä joko on tai ei ole.
Tässä tapauksessa sitä muuten on.
Se ei ole todellakaan kadonnut mihinkään.
Se ehkä uinuu hieman, joten nuku, oi nuku, jotta ehdin valua kauemmaksi.

Se kaikki lähti silloinkin katseista.
Niin lähti nytkin.
Aluksi kaikki näytti viattomalta.
Niin silloinkin.

Seisoimme vastakkain kädet taskuissa.
Hymyilimme kuin aikuiset.
Vaelsimme rantoja pitkin,
nauroimme enemmän, katsoimme pidempään.

Se uinuu siellä,
odottaa tilaisuuttaan,
vaikka olenkin sen antanut hiljalleen tukahtua,
antanut ajan kulua, antanut verhon valua vetovoiman päälle.

Silti on pakko myöntää:
hyvin olet valheitani uskonut, oi mieleni mun.
Onneksi kyse on vain kemiasta, ei suurista tunteista.
Sanoitko vain kemiasta?

Pitkiä katseita ja kiihkeitä suudelmia,
verbaaliakrobatiaa ja huonoa huumoria,
kuumeisia öitä ja aamuja,
ystävyyttä ja vain kemiaa se oli.

Mitä sitten kun työkiireet helpottavat?
Mitä sitten kun ei voi enää piiloutua karanteenin taakse?
Mitä sitten kun ihon ikävä iskee?
Vain kemiaa se on. Niinpä niin.