Yksi nurin

”Mitä oikeesti tapahtui?”
Meitä oli kaksi saman peiton alla mieli hämmentyneenä ja vaatteet ties missä.

Tapahtui se kaikki, jonka piti olla jo ohi eikä koskaan palata.
Tapahtui se kaikki, jonka olin pakottanut itseni unohtamaan ja jonka valuminen mielen perukoille oli lopulta tuntunut hämmentävän helpolta
Tapahtui se kaikki, jonka olin kieltänyt.

Olin saanut itseni uskomaan, että osaan siivota mieleni sivupolkujaan myöten. Muistojeni piti olla puhtaita ja siloisia, kauniita ja haikeita, kuin pakattuna vakuumipakkauksiin, turha ilma imaistuna pois. Perhosen siipien kepeä kosketus, joka saa hymyn nousemaan kasvoille.

Nyt se kaikki, jonka oli pakottanut itseni unohtamaan, oli hieroutunut kasvoilleni. Tiivistunnelmaisia muistoja kepeämpään muotoon zipatessaankaan ei voi taata lopputulosta. Minä kuitenkin luulin onnistuneeni. Tunsin paniikin hiipivän sisälläni. Julma alitajuntani toi virtaavan veden lailla mieleeni kaikenlaista; ei vain katseita ja hipaisuja, vaan sen kaiken, joka koskee, tuntuu, tuoksuu ja maistuu. Ja tiesin, etten ole ainoa. Alle metrin päässä näin toisissa silmissä saman ilmeen kuin omissani.

Myöhemmin nojasin päätäni torkkuvan miehen olkapäähän ja annoin ajatuksteni vaellella. Se kaikki, jonka olin pakottanut itseni unohtamaan. Suudelmat. Kosketus. Ääriviivat. Yhteys. Se kaikkein pelottavin. Yhteys.

Minä en palaa menneeseen. Minä hallitsen mieleni. Minä siivoan muistoni, varastoin ne huolellisemmin ja pidän ajatukseni kurissa. Kun katson myöhemmin noihin silmiin, pidän huolta, että katseeni edessä on suojaava verho, jonka läpi ei kukaan tai mikään pääse.