Ei puhu eikä pussaa

Siinä hän taas on. Ihan mun vieressä sohvalla ja minä tässä pöydän ääressä. Luulee, että teen koulujuttuja, mutta mitä vielä. Häntä mietin ja tänne siitä kerron. 

Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Miettii ja ajattelee toista niin valtavasti, muttei uskalla siitä koskaa sille toiselle kertoa. Mä en osaa yhtään käsitellä näitä.

Se on niin suomalaista. On paljon helpompi olla puhumatta, eikö? Tai ei ehkä edes puhumatta, mutta kertomatta. Sitten mietiään kuukausi tai vuosi tolkulla toista. Ollaan huolissaan, jos toisella menee huonosti. Mutta huolissaan tietenkin vain ystävänä. 

Olen niin amatööri. On eri asia puhua fiiliksistä, jos on jo sitä yhteistä juttua. Jos makaa toisen vieressä sängyllä, ei ole paha nakki kertoa, että mä muuten pidän susta. Mutta miten näissä tilanteissa, kun toisella ei varmasti ole harmainta aavistustakaan. Ja mulla toisaalta sitä vähäisintäkään aavistusta siitä, mitä hän miettii.

Milloin on hyvä hetki puhua vai tuleeko sitä koskaan?