Hiljaa hyvä tulee

En ikinä uskaltais kertoa sille, mitä mietin. Tuttu tunne?

Hän on niin hyvä. Liian hyvä ollakseen siinä. Liian hyvä ollakseen mun. 

Hän on ystävä ja auttaa aina, kun pyydän. Hänen kanssaan nauran ja häntä jaksan kuunnella. Hän saa mut aina hymyilemään. Hymyilen aina, kun hän kertoo, kuinka tässä on koko elämä aika seikkailla. 

Parhaita ovat hetket, kun olemme kaksin. Se ei ole kiusallista, siinä on jotain niin luonnollista. Mutta silti huomaan, että mun posket punoittaa. Opiskellaan, tehdään ruokaa ja mietitään, miten ympärillä ystävät perustaa perheitä. Se ei tunnu kuitenkaan omalta ajatukselta vielä. 

Mikä pahinta, eletään yhdessä. Kavereina. Kämppiksinä. Koska näin on hyvä, enkä uskaltaisi koskaan sanoa mitään.

Miksi en uskaltaisi vain kertoa? Miksi en voisi vaan pyytää häntä sivuun? Miksi teille asiasta kertominen tuntuu yllättäen paljon helpommalta ratkaisulta. 

Miksi ihastuminen tuntuu aina niin kamalalta? Ja silloin, kun ei ketään mielessä ole, kaipaa tietenkin sitä ihastumisen tunnetta. Olisinkin teini tai nuorempi, voisin laittaa sen piikkiin. Tässä mä kuitenkin olen. Olevinaan niin aikuisena, mutta aivan hukassa.

MissShh