Kerran kesäisenä maanantaina Puumalassa

Puumala on yksi suosituimpia mökkikuntia Suomessa. Se  hurmaa runsaalla vesistöllään ja hiekkarannoillaan, mutta mitä muuta löytyy Puumalasta? Mikä tekee siitä erityisen verrattuna vaikkapa naapuriinsa Sulkavaan tai moneen muuhun Saimaan rannalla sijaitsevaan kuntaan?

Päätimme siis  tarttua haasteeseen ja lähteä tutkimaan mikä Puumalassa viehättää ja  mitä tekemistä keksisimme, jos aikaa olisi käytössä pari tuntia ja pääsymaksuihin rahaa emme käyttäisi.

Kiharainen tie Savonlinnan suunnasta saavuttaessa esitteli etelä-savolaista maaseutua ja järvinäkymiä. Sielu lepäsi katsellessa kiireetöntä maisemaa, vaikka kuljettaja ehkä vähän  innostuikin mutkaisesta tiestä ( ja se sielun lepo on nyt ajan kultaamaa kaunopuheisuutta, kun muistelen miten yritin vakuutella miehelle että kylläpä olisi mukana katsella maisemia kaikessa rauhassa, mutkaisella tiellä kun seitsemänkymppiäkin tuntui rallille :D)   No – matka taittui ja pian olimmekin jo perillä ! Puumala – mitä meille tarjoaisit tänään?

Heti kylälle saavuttuamme saatoimme bongata kirkon ja opasteen bunkkerille. Siinäpä olisikin jo kaksi  nähtävyydeksi luokiteltavaa kohdetta! Pienen kylätien varressa oli kaikki tarvittavat palvelut, joitakin erikoisliikkeitäkin, ruokakauppoja ja ainakin yksi kirpputori.

Laskeuduimme kylän raittia  kuitenkin kohti satamaa, toria ja siltaa. Sieltä taitisi löytyä kesä-Puumalan ydin. Täällä olivat ne kaksi asiaa, joista ennakoon olin tietoinen; silta oli komean korkea ja sillan alla, jossain torilla, olisi Haapasalon Hatsapurikoju. Nyt kun vihdoin olimme päätyneet Puumalaan, olisi aika maistaa tuota kuuluisaa georgialaisherkkua. Itse olin kyllä jokusen kerran valmistanut hatsapuria, mutta nyt paloin halusta maistaa olisiko tuo kuuluisa Haapasalon hatsapuri maineensa veroinen herkku.

Mitä lähemmäs satamaa laskeuduimme, sitä enemmän väkeä tuntui olevan liikkeellä. Jo ylempänä kylällä olin havainnut tavallista enemmän ihmisiä, kuin olisin saattanut olettaa  noin 2000 asukkaan kylällä käyskentelän tavallisena heinäkuisena maanantaina. Liikkeellä oleva väki oli selkeästi pääosin matkailijoita ja mökkiläisiä. Onko se nyt rumasti sanottu, jos kerron, etteivät nämä ihmiset näyttäneet puumalalaisilta. Miltä näyttää henkilö joka asuu Puumalassa? Kylläpä ajatus läksi taas kummalliseen lentoon. Tiedät varmaan mitä tarkoitan. Jos minä Mikkelin Prismassa katselisin ihmisiä, en osaisi kyllä kertoa että sinä siellä, sinä muuten olet Puumalasta! – Palataan aiheeseen, mitä lähemmäs rantaa tulimme sitä enemmän ei-puumalalaisen-näköistä väkeä oli joka paikassa, parkkipaikat, viimeistä myöten olivat täynnä. Jo ylempänä kylällä autoja oli ollut jonkun verran, mutta eipä tullut mieleenkään ettei autolle yhtä ainutta paikkaa löytyisi. Rannan huoltoaseman tuntumasta löytyi sittenkin se yksi ja  ainut paikka, joka oli meille riittävästi.

Jalkauduttuamme satamaan oli meitä vastassa venelaiturissa sympaattinen saunalautta. Emme kuitenkaan vastaneet tähän puoleensa vetävään kutsuun.

Kävelimme pienen torin läpi, jossa oli mukavasti kojuja ja kauppakin näytti käyvän. Meidän mukaan ei tällä kertaa tarttunut mitään. Sivuutimme lukuisat terassiravintolat, jotka, niin ikään olivat täynnä näitä ei-puumalalaisen-näköisiä ihmisiä. Hatsapurikoju komeili viimeisenä, ja siellä seisioi porukkaa jonottamassa tiskille tilaamaan ja itse Ville palveli asiakkaita hyväntuulisena.  Suuntasimme kuitenkin vielä kohti siltaa, vielä ei ollut nälkä, ja  saisinpa kertoa, että sinne vei mies sillan allen aikaa viettämään, vaan eipä sittenkään! Hurautimme hissillä komeasti ylös  – ja kylläpä meille avautuikin upeat maisemat. Kahvilakin sillan tornin huipulla  olisi ollut, vaan me tyydyimme ihalemaan maisemaa joka eteemme avautui.

Kun satama,tori ja silta oli katsottu, ja nälkäkään ei ihan vielä vaivannut,  ihmettelimme hetken, että mitäs kummaa täällä nyt sitten tekisimme, kunnes muistimme, että saapuessamme olimme nähneet kyltin bunkkerista ja kirkko oli ollut komea ilmestys – sehän oli ehdottomasti käytävä katsomassa myös sisältä! Tiekirkoksi se oli merkitty joten sisään toivottavasti vielä pääsisimme vaikka kello kulki jo yli kolmen.  Vaikka välimatkat eivät päätä huimanneet, nämä laiskat kulkijat hyppäsivät autoon ja suunnistivat bunkkerille. Tästä nähtävyydestä ei nyt ihan mahdottomasti ole kerrottavaa jälkipolville, mutta voin nyt kuitenkin kertoa käyneeni. ja kun sinäkin käyt, niin sinäkin saat kertoa käyneesi. Ei kaiken aina tarvitse olla niin wau. On oltava näitä vähemmän wau asioitakin niin sitten se oikea wau, on oikeesti WAU. Ymmärtänet mitä tarkoitan. Ehkä tälläkin bunkerilla on siis tarkoitus kokemusteni joukossa.  Siellä se oli kaltereiden takana, yksinäinen ja vähän surullisen ja  orvonnäköinen tykki

ja urhea pieni bunkkeri, joka ryhdikkäästi seisoo paikallaan

Kirkko oli onneksemme vielä auki ja tällä parkkipaikalla ei ollut ruuhkaa. Kirkko on upea kolmen sisäänkäynnin rakennus joka muistutti  minua toisesta rakkaasta kirkosta,  Joroisten kirkosta, jossa niinikään on kolme sisäänkäynitä ja ulkoasultaakin nämä kaksi kirkkoa muistuttivat kovasti toisiaan.

Sisällä kirkossa oli mukava rauhallinen tunnelma ja vanhan kirkon tuoksu. Istahdimme hetkeksi kovalle puupenkille. Suljin silmäni . Siihen olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Kirkon pihassa mietimme jälleen, että no mitäs tässä nyt keksitään kun kylän keskustan nähtävyydetkin on tarkastettu. Jotain olisi vielä kiva löytää. Minä en ole kirppari-ihminen, se on nyt tässä pakko tunnustaa, mutta Puumalassa minulle tuli pakonomainen tarve päästä kirpputorille. En myöskään ole karaoke-ihminen ja kun tarkemmin mietin, niin ehkä en kerro siitä enempää, kun kerran minulle tuli sellainenkin tarve. Tästä kirpparitarpeesta voisin kuitenkin kertoa.  Palasimme Puumalan kylälle, jos muistat, olin nähnyt saapuessamme kirpputorin. Ajoimme auton parkkiin liikkeen eteen. Parkkitilaa  löytyi jo ihan mukavasti kellon lähestyessä neljää.

Jo astuessamme sisään totesin, että tämä kirppis oli tosiaankin käymisen arvoinen paikka! Valtavasti astioita, koriste-esineitä, kirjoja ja lehtiä,pelejä ja vaikka mitä,  kauniisti esille laitettuna. Ei surkeana roikkuvia vaatteita ja tavaraa joka näyttäisi siltä, että tuon-sen-tänne-kun-itselle-ei-enää-kelpaa. Halusin, ehdottomasi ostaa mukaan jokun muiston kirpparilta, joka oli näin ihana, vai oliko minuunkin tarttunut jokin  Puumala-huuma?

Lähes ensimmäisestä katsomastani pöydästä olin löytänyt tämän peltilautasen, joka huusi minulle, että vie minut kotiin. Katselin ja hypistelin sitä tovin ja laskin takaisin  myyntipöydälle. Kiersin pöydät ja mietin tuota pientä söpöä lautasta, jolla en tekisi yhtään mitään, mutta olin silti jo mielessäni sisustanut sen keittiööni. Oli pakko palata hypistelemaan tuota peltilautasta. Mies oli ihme ja kumma jo kadonnut pihalle, vaikka hän on meillä yleensä meistä se kirppisihminen. Nappasin lautasen käteeni ja menin kassalle.Hymyillen maksoin lautasesta 5e . Kun kävelin pihalle katsoin lautasen taakse ja näin sen takana vanhan neuvostoliittolaisen beriozkan hintalapun jossa oli hinnaksi merkattu 0,02 – oli lautasen arvo pompsahtanut vuosin saatossa! Hymyin entistä leveämmin.

Niin vain oli aika vierähtänyt Puumalassa ja oli aika suunnata kerran vielä satamaan ja vihdoin maistamaan Haapasalon hatsapuria! Jonot olivat jo hävinneet ja pessimistinä mietinkin, että varmaan on hatsapurit loppuneet, kun niitä vihdoin menemme kyselemään. Pelkoni osoittautui turhaksi ja pian edessämme oli lämpimänä ja makuhermoja hellivänä juustohatsapuri, sai alkuperäinen ja ensimmäinen tuote, joita Ville alkoi Puumalan torilla myymään koronan kurittaessa maailmaa. Hatsapuri upposi nopeasti nälkäisiin vatsoihin ja jo siinä alkupalasia maistellessamme mies kysyi varovasti, että pitäisikö ostaa toinen kotiin. Ruokailun päätteeksi kävimme kiittämässä Villeä makuelämyksestä ja samalla jutustelimme muutaman sanan hatsapurin valmistuksesta, kun hän paketoi meille vielä toisen hatsapurin kotiinviemisiksi.

Oli aika suunnata kotimatkalle, yhden pysähdyksen vielä kuitenkin tämä reissu vaatisi. Pistohiekka. Se oli paikka joka on monelle tuttu ja usein se ensimmäinen mielikuva  Puumalasta.

Pistohiekan  kangasmetsässä kävellessäni mietin sinua vieläkin Puumala, mikä on  taikasi, jolla omalla erikoisella tavallasi lumosit minutkin? Puumala ja sen tunnelma on koettava itse, annettava sille mahdollisuus, heitäydyttävä sen vietäväksi – minä ainakin päätin, että tänne on päästävä uudelleen – ehkä silloin voin istua satamaan katselemaan ihmisiä ja selvittämään miltä näyttää puumalalainen