Karhunkierros – ensikertalaisena polkujuoksussa
Karhunkierros on yksi Suomen tunnetuimpia ja suosituimpia ulkoilureittejä. Se on kokonaispituudeltaan 82 kilometriä alkaen Hautajärven kylästä ja päätyen Kuusamon Rukalle. Juumasta lähtevä reitin suosituin osuus tunnetaan nimellä Pieni Karhunkierros, jonka sanotaan tarjoavan parhaat palat reitistä. Pieni Karhunkierros on myös mukavan mittainen, 12kilometriä ja soveltuu hyvin myös kokemattomammillekin retkeilijöille. Reitti tekee kierroksen Juumassa, palaten lähtöpisteeseensä. Juumasta on matkaa vielä reitin päätepisteeseen Rukalle noin 23 kilometriä. Reitti on maksuton.
Karhunkierros polkujuoksuna. Niin, olisihan sen reissun voinut toisinkin tehdä, mutta tämä on ollut minun tapani katsella maailmaa, juosten. Olen kiertänyt New Yorkin 5 osaa, tutustunut Berliiniin, Budapestiin kuin Tukholmaankin kaupunkimaratoneilla. Ruka ei tarjoaisi hurraavia väkijoukkoja reitinvarrelle eikä juomapisteitä tai muita huvituksia muutaman kilometrin välein. Yksin matkaa ei tarvitsisi todennäköisesti kuitenkaan taittaa eikä matkakaan olisi maratonia, mutta maasto huomioiden, vähintäänkin yhtä haastava kuin tasaiset katumaratonit, ellei raskaampikin.
Palataan tuohon päivään ja kevääseen 2019.
”Nyt se päivä oli viimein käsillä, jota olin odottanut useamman vuoden, tai ainakin viime lokakuusta, jolloin tavoite konkretisoitui ilmoittautumiseen. Nuts Karhunkierros Kuusamon Rukalla 34 kilometriä. Kisapäivä. Ulkona tihkuttaa ennusteen mukaisesti vettä. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Lämpötila mittarissa näyttää alle 10 astetta. Edessäni on monipuolinen tarkkaan harkittu aamiainen, joka ei maistu, koska jännittää.
Ei pitäisi jännittää. Olen lähdössä matkaan rennolla otteella, ”retkelle”. Ei aikatavoitteita, vaan ehjänä perille. Näin ainakin vakuuttelin itselleni. Aistimaan tunnelmaa, kokemaan elämyksen, tutustumaan maastoon. Reittikin oli minulle tuntematon, joten strategioita en ollut senkään puoleen hionut. Täysummikko, todella kevyellä juoksu/polkujuoksuharjoittelulla oli lähdössä matkaan. Kestävyyskuntoni tiesin olevan kunnossa. Jalkojen kanssa tulisi todennäköisesti ongelmia. Näillä mietteillä astelin lähtöviivalle Juumassa tuona toukokuisena lauantaina klo 14, nöyrästi lähtöryhmässä E. Se olisi voinut olla jopa F, mutta sen verran pelasin itselleni lisäaikaa, että ilmoitin itseni vähän aiempaan lähtöryhmään.
Hakeuduin lähtöryhmäni kärkeen sillä tiesin ensimmäisten portaiden ja riippusillan olevan suhteellisen lähellä ja en halunnut heti jumittua jonottamaan. Juoksuvauhti tasaisella, ennen maastoon siirtymistä tuntui ehkä hivenen reippaalta, mutta tiesin matkavauhdin pian tasoittuvan. Olin sen verran käynyt jo pari päivää ennen kisaa ”vakoilemassa” ensimmäistä kilometriä reitistä, että tiesin millainen ensimmäinen riippusilta olisi, joten sitä ei tarvinnut enää tässä vaiheessa jännittää ja ylitys onnistuikin sujuvasti. Matka jatkui polulla ja pian olinkin jo osuudella, josta alkoi suuri tuntematon.
Ns. pieni karhunkierros, matka ensimmäiselle huoltopisteelle sujui suhteellisen mukavasti, reittiä ihastellen: riippusiltoja, upeita maisemia, koskia ja korkeuseroja. Ehdin odotella huoltopistettä ehkä reilun kilometrin johtuen kellon gps:stä, joka ei selvästikään toiminut, vaan näytti minulle matkan etenemisen liian optimistisesti. Syke hakkasi edelleen korkealla jännityksestä. Hykertelin mielessäni, että eiköhän alkaisi olla jo aika pikku hiljaa jännityksen laskea, tätä tämä nyt olisi, jalkaa toisen eteen, ja monta tuntia!
Huoltopisteeltä reitti läksi etenemään kohti Rukaa. Kyltti kertoi matkaa olevan jäljellä 21 kilometriä, puoli maraton, ei paha, ajattelin. Matka jatkui Kuusamon erämaassa, Oulangan kansallispuistossa, pitkospuita, nousuja ja laskuja rappusilla ja ilman. On varmasti väärin sanoa, että reitti jotenkin tylsistyi, mutta ne reitin ”highligtsit”, riippusillat ja yksittäiset retkeilijät, jotka huikkasivat kannustuksiaan meille hurjille, olivat nyt takana. Maisemat olivat upeita, mutta niitä ei juurikaan joutanut/pystynyt ihastelemaan, kun oli keskitettävä katseensa alas omiin jalkoihin. Jokainen askel oli harkittava tarkkaan ja ajatuksella. Pienikin herpaantuminen voisi tietää kaatumista, joka taas voisi johtaa loukkaantumiseen.
Jossain vaiheessa, salakavalasti maasto alkoi tuntua haastavammalta, juurakot suuremmilta ja kivet terävämmiltä ja niitä oli tiuhemmassa. Sade jatkui, muuten tasaiset kohdat soilla olivat muuttuneet mutavelliksi. Jouduimme hyppelemään ja tekemään nopeita ratkaisuja, mistä ylitys onnistuisi niin, että jalat kastuisivat mahdollisimman vähän. Mieli alkoi haikailla seuraavalle huoltopisteelle, joka olisi noin 27 kilometrin kohdalla.
Olen matkassa yksin, joten hiljaa itsekseni alan käydä keskusteluja itseni kanssa tai välillä en voi olla kuulematta ja kuuntelematta mitä kanssakilpailijat keskenään juttelevat. Aina ei pitäisi. Kuulen juoksijan sanovan toiselle ”Konttaselle on 9 kilometriä” Ajattelen mielessäni ”Ei voi pitää paikkaansa” ja jatkan matkaani. Pitkospuita, tuntureita ylös ja alas. Välillä näen mäen päältä kauas eteenpäin; ei tietoakaan huoltopisteestä. Jossain vaiheessa eteneminen on suurimmalta osin vaihtunut hölkästä reippaaksi kävelyksi. Ihan turvallisuus näkökulmasta tein tämän päätöksen, sukellettuani kerran tyylikkäästi turpeikkoon. En ole ainut marssija, vaan porukka, jossa taivalsin, tarpoi hiljaisina, mutta päättäväisinä eteenpäin.
Tässä kohtaa matkaa olen henkisesti tiukimmilla. Huoltopisteelle on vielä matkaa reilustikin, josta on vielä toinen mokona maaliin. Ajatukset koko touhun mielettömyydestä yrittävät vallata ajatusta. ”Ei tässä ole mitään järkeä”. Maasto on niin vaikeaa ettei tällä ole polkujuoksun kanssa mitään tekemistä, jupisen itsekseni. Suorituspaineita: pitkospuilla ei auta jäädä huokailemaan, takanani on koko ajan porukkaa ja eteen ei auta jäädä ”munimaan” tai portaissa, jotka ovat niin kapeita että ohittaminen on mahdotonta on vain jaksettava tarpoa porukan mukana. On suljettava ajatukset pois kivusta ja väsymyksestä ja mentävä letkassa eteenpäin. Rappujen yläpäässä olen ylpeä itsestäni, koska jatkan matkaani välittömästi enkä jää huilaamaan tai hörppäilemään juotavaa niin kuin jotkut tekevät.
Äärimmäiset kestävyyssuoritukset, itsensä äärirajoille ajaminen on myös matka itseeni. Olen sen kokenut katumaratoneilla. Nyt olen taas niillä kilometreillä, joilla syvennyn itseeni ja pohtimaan mikä saa minut kerta toisensa jälkeen kiduttamaan itseäni? Miksi en voisi nauttia elämästä ja hemmotella itseäni. Mikä saa minut kerta toisensa jälkeen kurittamaan itseäni ja ajamaan kehoni äärirajoille. Alan myös toivoa jotain tekosyytä jolla voisin jättää homman kesken. Hämmennyn itsekin. En ole koskaan, KOSKAAN, edes harkinnut moista aikaisemmilla kestävyysmatkoillani. Koko juttu tuntui nyt turhalle ja hölmölle. Päätän lopettaa tämän itseni piinaamisen tämän jälkeen. Mietin jo mielessäni myynti-ilmoitusta ”myydään kerran käytetty juomareppu tarpeettomana” myydään kahdet polkujuoksukengät” Mietin miten kirjoitan blogiani kaunopuheisesti ja kerron miten löysin polulta vihdoin itseni ja tästä eteenpäin nautin vain joogasta, kevyestä melomisesta ja ehkä vähän spinnistä. Alan myös kehittämään luovuuttani ja jatkan käsi- ja puutarhatöitä joihin olin alkanut perehtymään viime aikoina.
Maisema kuvastaa hyvin sitä mielen sumua jossa kahlasin.
Ajatukseni keskeytyvät. Alkaa julmettu alamäki, rappuja, rappuja ja vielä lisää rappuja. Kuulen vihdoin jotain ihanaa: alhaalla odottaa huoltopiste! Jokainen askel alaspäin koskee molempiin etureisiin ja polviin niin, että kanssakilpailijat eivät voi olla sitä huomaamatta ja kuulematta. Joku tarjoaa buranaa. Kieltäydyn. Rappusissa kuulen, että tämän jälkeen on sitten vielä yksi paha alamäki ilman rappuja. Taistelen itseni huoltopisteelle, joka jo näkyy mäen alla. Jostain syystä en ylläty kun vastaani tulee ensiapu nainen ja kysyy ”pystytkö jatkamaan” Tässä olisi nyt minun tilaisuuteni! Meinaan vähän pillahtaa itkuun, mutta huomaan vastaavani pontevasti ”PYSTYN, ei tässä mitään”
Päätän kuitenkin pysähtyä rauhassa huoltopisteelle nauttimaan suolakurkkuja, sipsejä, Jaffa keksejä, Fazerin sinistä, banaania, satsumaa ja sitten vielä toinen kierros kaikkea. Nyt nautitaan, koko rahan edestä, että jaksaa painaa vielä loppumatkan. Pysähdykseni ei ole pitkä, mutta huomaan, että olen vielä viluisempi kuin aikaisemmin. Tuulenpitävä ohut takkini ei sitten juurikaan pitänyt vettä ja hanskoista jouduin luopumaan jo kauan sitten. Katseeni löytää saman mukavan ensiavun naisen ja lähden häntä kohti kuin pikku lapsi ”anteeksi voisitko pukea minulle sadetakkini. Se on repussani” Omat sormet eivät enää toimi kaivamaan takkia repusta. Nainen kehuu miten fiksu keksintö ottaa kertakäyttösadetakki mukaan. Toinen ensiavun vapaaehtoinen tulee napittamaan takkiani ja tokaisee reippaasti ”ai tää on sun kuoritakki” nauramme molemmat ja kun takki on päällä, kiitän ja lähden jatkamaan matkaa vieläkin vähän liikuttuneena saamastani uudesta voimasta. Päätän kuitenkin soittaa lyhyen voimapuhelun tyttärelleni. Saan kaivettua puhelimen jotenkin esille samalla kun tarvon eteenpäin ja huoltopiste, turvasatama jää selkäni taakse. Tiedän että tyttäreni ymmärtää ja antaa tsemppiä, rohkaisee ja saa minut jatkamaan. Vaihdamme muutaman sanan puhelimessa ja lähden määrätietoisesti kohti Rukaa. Viimeiset 7 kilometriä ja sitten tämä oli tässä.
Loppu matka on reippaampi. Henkinen yliote matkasta on otettu. Taival lyhenee koko ajan ja tieto siitä, että pääsen sittenkin, jälleen kerran maaliin, saa minut jopa juoksemaan tällä viimeisellä osuudella. Reitillä on helpompia osioita , joilla se on järkevää ja turvallista. Aivan lopussa on vielä loputon määrä rappuja, mutta ne, luojan kiitos ovat ylöspäin ja marssimme väsyneinä ja hiljaisina rytmikkäästi eteenpäin. Hion jo komeaa maaliintulostrategiaa. Tähän rumaan sadetakkiin kuoriutuneena en sitä tee. Mäen loppuvaiheilla on kannustaja ”enää pari sataa metriä ja sitten vaan alamäki maaliin. Mäen harjalla revin sadetakin napit auki ja takin helmat lepattaen viiletän viimeistä rinnettä komeasti alas – mietin miten hyvälle tuntuikaan kun kuuluttaja jo kaukaa kertoi saapumiseni – minä tein sen!
Itsensä voittaja maalissa ja se kuuluisa ”kuoritakki”
Kummitätini soitti kisan jälkeisenä päivänä ja ilmoittautui huoltajaksi ”kun menet sitten Ylläs-Pallakselle” Sanoin hänelle, että nyt on vähän huono hetki vielä puhua sellaista, ehkä ensi vuonna.”
Miehelleni joka oli reissussa mukana lupasin, että tänne palataan yhdessä ja patikoidaan rauhassa Pieni Karhun kierros.
Syyskuu 2023. En ole palannut polkujuoksun pariin, emmekä ole palanneet Rukallekaan kuten piti. Olen perehtynyt siihen joogaan vähän enemmän, ja yrittänyt opetalla nauttimaan elämästä uusilla tavoilla, mutta tätä vanhaa juttua muistellessani, iski kyllä pieni kipinä. Olisihan se ehkä mielenkiintoista kokeilla olisiko se yhtä kamalaa toisenkin kerran?