Taidetta ja luonnon huvipuistoa Punkaharjulla

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen kun kuulet sanan Punkaharju? Useimmille todennäköisesti upea harjualue, yksi Suomen ensimmäisistä  ja vanhimmista matkailualueista tai jos olet nuorempi lukija, olet ehkä kuullut Punkaharjun Pojista, Biisoni Mafiasta. Punkaharju on jo noista matkailun varhaisista vuosista lähtien innoittanut taiteen tekijöitä. Ikoninen harjumaisena on inspiroinut niin taidemaalaireita kuin kirjoilijoitammekin kauneudelleen. Punkaharjua ovat tehneet tunnetuksi niin Sakari Topelius kuin J.L Runberg, joista jälkimmäiselle on harjualueelle pysyttetty myös muistopaasi. Takavuosina taidekeskus Retretti tarjosi korkeatasoisia  ja monipuolisia kesänäyttelyitä, joissa vieraili kymmeniä tuhansia vierailijoita vuosittain. Taidekeskuksen viimeinen näyttely oli vuonna 2012, jonka jälkeen sitä ei ole vielä toistaiseksi saatu avattua uudelleen.

Tällä viikolla päätimme tutustua Punkaharjun tämänhetkiseen taidetarjontaan,  teeman mukaisesti pienellä budjetilla. Saapuessamme Savonlinnan suunnasta aloitimme kierroksemme luontevasti Johanna Oraksen 30v juhlavuoden näyttelystä Ehtymätön. Näyttely on todellakin nimensä mukainen;  runsas, monipuolinen ja sanoisin yllätyksellinen ja ajoittain hellyttävä ja hauskakin. Tämä kaikki kuvastaa Johanna Orasta taiteilijana, monipuolista lahjakkuutta ja intohimoa tarttua erilaisiin aiheisiin.  Kauniiden asetelmien, kukkamaalausten tai hellyttävien nallemaalausten vieressä saatat katsella teosta jossa on luurankoja. Näyttelyssä vallitsee kuitenkin sopusointu ja erilaiset teemat eivät häiritse toisisaan – päinvastoin – pitävät katselijan uteliaana.

Näyttelytilan vieressä on pieni rakennus, jossa on kahvila. Hetken jo mietin miksi kurkistaa sisälle, koska emme vielä tässä vaiheessa päivää olleet kahvin kaipuussa, mutta  uteliaisuus palkittiin: tila on suomistettu kauniiksi kuin karamelli ! Olisin voinut jäädä sinne hetkeksi istumaan, ihastella värien ilotulitusta. Inspiroitua. Mikä paikka vaikka kirjoittamiselle !

Jatkamme kuitenkin uteliasta kuljeskeluamme ja suuntaamme kohti Johannan galleriaa. Olen jälleen mykistynyt tilan boheemista kauneudesta. Saatan  vain kuvitella taiteilijan työssään. Samalla ihmettelen sitä ehtymätöntä energiaa joka hänestä pulppuuaa. Olemme juuri nähneet upean, runsaan näyttelyn, mutta samalla tiedostan, että tämä ei suinkaan ole ainut paikka jossa hänen töitään on esillä. Myöskin gallerioita on neljä, yksi jokaisessa kodissa. Näyttelyssä minun onkin pakko kysyä Johannalta miten hän malttaa jättää työn kesken, kun siirtyy toisaalle. Saan vastaukseksi vain iloisen ”no se nyt vaan jää, ja jatkuu sitten taas” Pienemmät työt tosin kulkevat kätevästi myös mukana.

Ihana lämminhenkinen vierailu Johanna Oraksen näyttelyssä heinäkuisena päivänä lämmittää mieltä vieläkin. Saapuessamme taidekartanolle oli näyttelytiloista juuri  poistumassa bussilastillinen matkailijoita ja lähes samantien oli uusi bussi pihassa, silti Reijolla oli  aikaa  ottaa meidät vastaan ja  jutustella hyvän tovi tämä vuoden näyttelystä. Aivan kutenkin Johannakin ehti kertoa meille työskentelystään ja vastailla kysymyksiimme. Näyttelyyn vapaa pääsy ja se  on avoinna Punkaharjulla vielä tämän viikon sunnuntaihin  13.8 – joten jos et ole vielä käynyt niin nyt pikaisesti Punkaharjulle !

Suunnitelmissamme oli siirtyä seuraavaksi Punkaharjun Taidelaiturille, Punkaharjun vanhalle asemalle, mutta totesimme, että ennen uutta taideelämystä tekisi varmasti hyvää vähän kävellä harjulla, ihastella luonnon muovaamaa taidetta. Harjualue on helppokulkuista ja siellä risteilee paljon polkuja. Me ajoimme harjutietä aina kesäkioskille asti josta lähti pieni polku jonka opasteessa luki ”Kuikon Salpa”polun varrelta löytyikin vuonna 1944 rakennettuja puolustusrakenteita ja taisteluhautoja, joita ei kuitenkaan tarvitu käyttää, koska taistelut eivät koskaan yltäneet Punkaharjulle asti. Kohde on mielenkiintoinen sotahistoriasta kiinnostuneille ja varmasti lapsille vähän  jännittäväkin.

Saapuessamme taidelaiturille  oli sielläkin pari bussia pihassa. Olimme siitä iloisia, että matkailijat ovat löytäneet Punkaharjun taidekohteet ja samalla harmissamme, sillä tiloissa olisi nyt hankalampi keskittyä tutkimaan  monipuolista vanhojen  tavaroiden ja taiteen paljoutta, kun ihmisiä olisi liikaa.

Ratapihan puolella tulijoita on vastassa Miina Äkkijyrkän lehmä

Etupihan tulviessa matkailijoita, kävelimme rakennuksen taakse ja saavuille asemarakennukseen sisälle aseman puolelta, jolloin meidät vastaanotti ihastuttava pieni odotustila Punkaharju tauluineen

Pihaalueella on myös erilaisia patsaita

Aitoissa oli eri taiteilijoiden pieniä näyttelyitä

Aittarakennuksen päädyssä oli ovi kutsuvasti auki.

Viitsisinkö kiivetä nyö kiperät rappuset ylös? Eräs rouva sanoi että oli käynyt useamman kerran muttei ollut koskaan kehdannut kiivetä rappusia ylös. Se oli kuin polttoainetta uteliaalle sielulleni, no minäpä muuten jaksan kiivetä kun nyt tässä olen. ja Arvaat varmaan, kun sanon, että kyllä kannatti. Sympaattinen vintti jossa oli sänkyjä ja vanha radio josta kuului vanhoja uutisia ja radio-ohjelmaa. Ääni oli tuttu vuosien takaa muttan osaa nyt sanoa kuka oli tuo radioääni.

En voinut olla käymättä ensimmäiseen petiin pitkäkseni. Olisin voinut jäädä siihen kuuntelemaan tuota ääntä, ottaa päiväunetkin. Mieleni vei minut hetkessä 70-luvulle  mummolaan. Tiedostin kuitenkin etten ollut tilassa yksin. Ihmisiä kävi kurkistelemassa ovesta, yksi rouva istui hetken tuolissa. Minäkin nousin ja kapusin rappuset alas.

Kävelimme lehmuskujan aina päähän asti. Istahdimme pieneen huvimajaan. Muut matkailijat olivat kaikonneet ja kääntyneet jo paljon ennen meitä takaisin.

Tässä istuimme rauhassa luonnon omassa huvipuistossa, kuten J.L Runeberg Punkaharjua kuvaili. Asemalaituri on viehättävä paikka joka ehdottomasti ansaitsee tulla nähdyksi. Mekin suuntamme sinne varmasti uudelleen. Esineiden runsaus takaa sen että löydät sieltä joka kerta varmasti  jotain uutta!

Asemalaiturin kesänäyttely on avoinna 31.8.2023 asti. Pääsymaksua ei peritä kun kirjoittaa nimensä vieraskirjaan, muutoin 5e

Parin viikon takainen Romu-Heikin Hytermä yllätti yksityisellä hautasmaalla, mutta Punkaharjulla vierailun päätteeksi katseemme osui melkeinpä keskellä pihaa erikoiseen näkyyn – onko tämä eriskummallisiin paikkoihin hautaaminen sittenkin oletettua yleisempi savolainen tapa – tähän palaamme kenties jossain tulevassa kirjoituksessa

Kulttuuri Matkat Museot ja näyttelyt Suosittelen

Kerran kesäisenä maanantaina Puumalassa

Puumala on yksi suosituimpia mökkikuntia Suomessa. Se  hurmaa runsaalla vesistöllään ja hiekkarannoillaan, mutta mitä muuta löytyy Puumalasta? Mikä tekee siitä erityisen verrattuna vaikkapa naapuriinsa Sulkavaan tai moneen muuhun Saimaan rannalla sijaitsevaan kuntaan?

Päätimme siis  tarttua haasteeseen ja lähteä tutkimaan mikä Puumalassa viehättää ja  mitä tekemistä keksisimme, jos aikaa olisi käytössä pari tuntia ja pääsymaksuihin rahaa emme käyttäisi.

Kiharainen tie Savonlinnan suunnasta saavuttaessa esitteli etelä-savolaista maaseutua ja järvinäkymiä. Sielu lepäsi katsellessa kiireetöntä maisemaa, vaikka kuljettaja ehkä vähän  innostuikin mutkaisesta tiestä ( ja se sielun lepo on nyt ajan kultaamaa kaunopuheisuutta, kun muistelen miten yritin vakuutella miehelle että kylläpä olisi mukana katsella maisemia kaikessa rauhassa, mutkaisella tiellä kun seitsemänkymppiäkin tuntui rallille :D)   No – matka taittui ja pian olimmekin jo perillä ! Puumala – mitä meille tarjoaisit tänään?

Heti kylälle saavuttuamme saatoimme bongata kirkon ja opasteen bunkkerille. Siinäpä olisikin jo kaksi  nähtävyydeksi luokiteltavaa kohdetta! Pienen kylätien varressa oli kaikki tarvittavat palvelut, joitakin erikoisliikkeitäkin, ruokakauppoja ja ainakin yksi kirpputori.

Laskeuduimme kylän raittia  kuitenkin kohti satamaa, toria ja siltaa. Sieltä taitisi löytyä kesä-Puumalan ydin. Täällä olivat ne kaksi asiaa, joista ennakoon olin tietoinen; silta oli komean korkea ja sillan alla, jossain torilla, olisi Haapasalon Hatsapurikoju. Nyt kun vihdoin olimme päätyneet Puumalaan, olisi aika maistaa tuota kuuluisaa georgialaisherkkua. Itse olin kyllä jokusen kerran valmistanut hatsapuria, mutta nyt paloin halusta maistaa olisiko tuo kuuluisa Haapasalon hatsapuri maineensa veroinen herkku.

Mitä lähemmäs satamaa laskeuduimme, sitä enemmän väkeä tuntui olevan liikkeellä. Jo ylempänä kylällä olin havainnut tavallista enemmän ihmisiä, kuin olisin saattanut olettaa  noin 2000 asukkaan kylällä käyskentelän tavallisena heinäkuisena maanantaina. Liikkeellä oleva väki oli selkeästi pääosin matkailijoita ja mökkiläisiä. Onko se nyt rumasti sanottu, jos kerron, etteivät nämä ihmiset näyttäneet puumalalaisilta. Miltä näyttää henkilö joka asuu Puumalassa? Kylläpä ajatus läksi taas kummalliseen lentoon. Tiedät varmaan mitä tarkoitan. Jos minä Mikkelin Prismassa katselisin ihmisiä, en osaisi kyllä kertoa että sinä siellä, sinä muuten olet Puumalasta! – Palataan aiheeseen, mitä lähemmäs rantaa tulimme sitä enemmän ei-puumalalaisen-näköistä väkeä oli joka paikassa, parkkipaikat, viimeistä myöten olivat täynnä. Jo ylempänä kylällä autoja oli ollut jonkun verran, mutta eipä tullut mieleenkään ettei autolle yhtä ainutta paikkaa löytyisi. Rannan huoltoaseman tuntumasta löytyi sittenkin se yksi ja  ainut paikka, joka oli meille riittävästi.

Jalkauduttuamme satamaan oli meitä vastassa venelaiturissa sympaattinen saunalautta. Emme kuitenkaan vastaneet tähän puoleensa vetävään kutsuun.

Kävelimme pienen torin läpi, jossa oli mukavasti kojuja ja kauppakin näytti käyvän. Meidän mukaan ei tällä kertaa tarttunut mitään. Sivuutimme lukuisat terassiravintolat, jotka, niin ikään olivat täynnä näitä ei-puumalalaisen-näköisiä ihmisiä. Hatsapurikoju komeili viimeisenä, ja siellä seisioi porukkaa jonottamassa tiskille tilaamaan ja itse Ville palveli asiakkaita hyväntuulisena.  Suuntasimme kuitenkin vielä kohti siltaa, vielä ei ollut nälkä, ja  saisinpa kertoa, että sinne vei mies sillan allen aikaa viettämään, vaan eipä sittenkään! Hurautimme hissillä komeasti ylös  – ja kylläpä meille avautuikin upeat maisemat. Kahvilakin sillan tornin huipulla  olisi ollut, vaan me tyydyimme ihalemaan maisemaa joka eteemme avautui.

Kun satama,tori ja silta oli katsottu, ja nälkäkään ei ihan vielä vaivannut,  ihmettelimme hetken, että mitäs kummaa täällä nyt sitten tekisimme, kunnes muistimme, että saapuessamme olimme nähneet kyltin bunkkerista ja kirkko oli ollut komea ilmestys – sehän oli ehdottomasti käytävä katsomassa myös sisältä! Tiekirkoksi se oli merkitty joten sisään toivottavasti vielä pääsisimme vaikka kello kulki jo yli kolmen.  Vaikka välimatkat eivät päätä huimanneet, nämä laiskat kulkijat hyppäsivät autoon ja suunnistivat bunkkerille. Tästä nähtävyydestä ei nyt ihan mahdottomasti ole kerrottavaa jälkipolville, mutta voin nyt kuitenkin kertoa käyneeni. ja kun sinäkin käyt, niin sinäkin saat kertoa käyneesi. Ei kaiken aina tarvitse olla niin wau. On oltava näitä vähemmän wau asioitakin niin sitten se oikea wau, on oikeesti WAU. Ymmärtänet mitä tarkoitan. Ehkä tälläkin bunkerilla on siis tarkoitus kokemusteni joukossa.  Siellä se oli kaltereiden takana, yksinäinen ja vähän surullisen ja  orvonnäköinen tykki

ja urhea pieni bunkkeri, joka ryhdikkäästi seisoo paikallaan

Kirkko oli onneksemme vielä auki ja tällä parkkipaikalla ei ollut ruuhkaa. Kirkko on upea kolmen sisäänkäynnin rakennus joka muistutti  minua toisesta rakkaasta kirkosta,  Joroisten kirkosta, jossa niinikään on kolme sisäänkäynitä ja ulkoasultaakin nämä kaksi kirkkoa muistuttivat kovasti toisiaan.

Sisällä kirkossa oli mukava rauhallinen tunnelma ja vanhan kirkon tuoksu. Istahdimme hetkeksi kovalle puupenkille. Suljin silmäni . Siihen olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Kirkon pihassa mietimme jälleen, että no mitäs tässä nyt keksitään kun kylän keskustan nähtävyydetkin on tarkastettu. Jotain olisi vielä kiva löytää. Minä en ole kirppari-ihminen, se on nyt tässä pakko tunnustaa, mutta Puumalassa minulle tuli pakonomainen tarve päästä kirpputorille. En myöskään ole karaoke-ihminen ja kun tarkemmin mietin, niin ehkä en kerro siitä enempää, kun kerran minulle tuli sellainenkin tarve. Tästä kirpparitarpeesta voisin kuitenkin kertoa.  Palasimme Puumalan kylälle, jos muistat, olin nähnyt saapuessamme kirpputorin. Ajoimme auton parkkiin liikkeen eteen. Parkkitilaa  löytyi jo ihan mukavasti kellon lähestyessä neljää.

Jo astuessamme sisään totesin, että tämä kirppis oli tosiaankin käymisen arvoinen paikka! Valtavasti astioita, koriste-esineitä, kirjoja ja lehtiä,pelejä ja vaikka mitä,  kauniisti esille laitettuna. Ei surkeana roikkuvia vaatteita ja tavaraa joka näyttäisi siltä, että tuon-sen-tänne-kun-itselle-ei-enää-kelpaa. Halusin, ehdottomasi ostaa mukaan jokun muiston kirpparilta, joka oli näin ihana, vai oliko minuunkin tarttunut jokin  Puumala-huuma?

Lähes ensimmäisestä katsomastani pöydästä olin löytänyt tämän peltilautasen, joka huusi minulle, että vie minut kotiin. Katselin ja hypistelin sitä tovin ja laskin takaisin  myyntipöydälle. Kiersin pöydät ja mietin tuota pientä söpöä lautasta, jolla en tekisi yhtään mitään, mutta olin silti jo mielessäni sisustanut sen keittiööni. Oli pakko palata hypistelemaan tuota peltilautasta. Mies oli ihme ja kumma jo kadonnut pihalle, vaikka hän on meillä yleensä meistä se kirppisihminen. Nappasin lautasen käteeni ja menin kassalle.Hymyillen maksoin lautasesta 5e . Kun kävelin pihalle katsoin lautasen taakse ja näin sen takana vanhan neuvostoliittolaisen beriozkan hintalapun jossa oli hinnaksi merkattu 0,02 – oli lautasen arvo pompsahtanut vuosin saatossa! Hymyin entistä leveämmin.

Niin vain oli aika vierähtänyt Puumalassa ja oli aika suunnata kerran vielä satamaan ja vihdoin maistamaan Haapasalon hatsapuria! Jonot olivat jo hävinneet ja pessimistinä mietinkin, että varmaan on hatsapurit loppuneet, kun niitä vihdoin menemme kyselemään. Pelkoni osoittautui turhaksi ja pian edessämme oli lämpimänä ja makuhermoja hellivänä juustohatsapuri, sai alkuperäinen ja ensimmäinen tuote, joita Ville alkoi Puumalan torilla myymään koronan kurittaessa maailmaa. Hatsapuri upposi nopeasti nälkäisiin vatsoihin ja jo siinä alkupalasia maistellessamme mies kysyi varovasti, että pitäisikö ostaa toinen kotiin. Ruokailun päätteeksi kävimme kiittämässä Villeä makuelämyksestä ja samalla jutustelimme muutaman sanan hatsapurin valmistuksesta, kun hän paketoi meille vielä toisen hatsapurin kotiinviemisiksi.

Oli aika suunnata kotimatkalle, yhden pysähdyksen vielä kuitenkin tämä reissu vaatisi. Pistohiekka. Se oli paikka joka on monelle tuttu ja usein se ensimmäinen mielikuva  Puumalasta.

Pistohiekan  kangasmetsässä kävellessäni mietin sinua vieläkin Puumala, mikä on  taikasi, jolla omalla erikoisella tavallasi lumosit minutkin? Puumala ja sen tunnelma on koettava itse, annettava sille mahdollisuus, heitäydyttävä sen vietäväksi – minä ainakin päätin, että tänne on päästävä uudelleen – ehkä silloin voin istua satamaan katselemaan ihmisiä ja selvittämään miltä näyttää puumalalainen

Kulttuuri Hyvä olo Matkat Kirppislöydöt