Romu-Heikin Hytermä – paratiisi Puruveden sylissä
Puruveden sylissä, Kerimäellä, lyhyen vesitien päässä, lepää todellinen helmi lähihistoriasta ja luonnosta kiinnostuneille kulkijoille. Koska kohde sijaitsee saaressa, on se myös monelle lähiseudun asukkaalle tuntematon. Itse olin tutustunut Romu-Heikin Hytermään jo 90-luvun alussa. Edellisestä retkestäni oli kuitenkin kulunut jo yli kymmenen vuotta, joten nyt olisi hyvä hetki lähteä tutkimaan miltä siellä näyttäisi nykyään.
Lyhimmillään vesitie opasteltulta parkkipaikalta Hytermään on noin 400 metriä. Meloimme kuitenkin kajakkimme hiekkarannalle, Hytermän päänähtävyyden, Työn muistomerkin edustalle, jolloin matkaa kertyi noin 900 metriä.
Sää suosi retkeämme ja lähestyessämme saarta hyvissä ajoin aamupäivällä. Saatoimme huomata kajakin ja veneen lähestyvät määrätietoisesti samaa rantaa, jossa jo näytti olevan ainakin yksi kajakki rantautuneena. Etukäteen miehelleni mainostama ”ei siellä ketään ole”ei nyt ihan tainnutkaan pitää paikaansa. Pieni, mutta upea hiekkaranta veti selvästi puoleensa paikallisia retkeilemään, uimaan ja ottamaan aurinkoa. Luontokohteista kiinnostuneille matkailijoille paikka oli todennäköisesti myös tuttu. Tietoa saaresta ja opasteet saaren saavuttamiseksi löytyivät helposti netistä Metsähallituksen luontoon.fi sivuilta
Rantauduttuamme edessämme seisoi ylväänä valtava pyöreistä luonnon kivistä ja lukuisista myllynkivistä rakennettu, Kerimäen legendaarisen nimismiehen Romu-Heikki Häyrysen rakennuttama monumentti, jonka hän oli nimennyt Työn muistomerkiksi. Oli siinä kivi poikineen pitänyt kerätä, jotta moinen rakennelma kivirappusineen oli saatu aikaiseksi. Heräsi kysymys mistä nämä kaikki kivet oli tänne raahattu? – Vastaus löytyi saaren ja Romu-Heikin historiasta. Heikki ja vaimonsa Pikku-Julia jota Lilliksi kutsuttiin, olivat hankkineet saaren itselleen 1920-luvulla. Häyryset oli alkaneet raivata saarta ”tuleville sukupolville iloksi, onneksi ja siunaukseksi”Romu-Heikkiä itseään lainatakseni.
Romu-Heikki oli ristiriitainen, monenlaisia tunteita herättänyt ja kylillä tunnettu persoona, jolla oli suuri intohimo luontoon. Hän rakastui Hytermän kauneuteen ja alkoi hoitaa sen luontoa ja mikäpä olisikaan ollut oivallisempi keino ”hävittää” kivet kuin rakentaa niistä kaikenlaista. Lähdettyämme seuraamaan rannasta viitoitettua Romu-Heikin polkua tulimme huomaamaan ettei työn muistomerkki suinkaan ollut ainut kivinen rakennelma saarella.
Polku eteni helppokulkuisessa kangasmetsässä ja hyvin pian edessämme alkoi näkyä rakennuksia. Erilaisia aittoja ja vanhan rakennuksen kivijalka. Opastaulut kertoivat,että tässä oli ollut Häyrysten saaressa sijainnut kesänviettopaikka, joka oli tuhoutunut tulipalossa vuonna 1942. Mutta ennen kuin hyppäämme tarinassa tuohon murheelliseen vuoteen, kerrottakoon Romu-Heikin toisesta intohimon kohteesta, vanhojen esineiden keräilystä.
Jos Romu-Heikki oli intohimoinen luonnosta huolehtija oli hän myös yhtälailla intomielinen vanhojen esineiden keräilijä, museomies. Kiertäessään nimismiehen virassaan kylillä,tarttui sieltä esine jos toinenkin vallesmammin matkaan. Monesti tavaraa lahjoitettiin mieluusti eteenpäin, mutta välillä, tarinoiden mukaan, ainakin nykymoraalin normein, joutui Romu-Heikki käyttämään vähän kyseenalaisiakin keinoja mieluisan tavaran saamiseksi.
Kun esineistöä kertyi vuosien varrella enemmän ja enemmän, piti tilaa olla lisää kaikille näille rakkaille tavaroille. Niinpä Romu-Heikki tuotti saareen aittoja, joihin hän lajitteli tavarat aihepiireittäin kauniisti esille. Tämä vastasi myös mieltä askarruttaneeseen kysymykseen miksi nimismies oli saanut lisänimen Romu-Heikki. Nykyisin aitat ovat lukittuja, joten omatoimimatkalla emme päässeet niihin kurkistamaan.
Aitoilta laskeuduimme toiselle pienelle hiekkarannalle, jonne oli rakennettu venelaituri sitten viime käyntini ( näin muistelen) . Palataanpa kuitenkin ajassa taaksepäin. Häyrysten aherrus Hytermän saarien hyväksi oli huomattu ja Hytermän saarista tuli silloisen Mikkelin läänin ensimmäinen luonnonsuojelualue vuonna 1932. He jatkoivat tuota työtä aina kohtalon vuoteen 1942 saakka, jolloin heidän huvilansa ja esineistöä sen mukana tuhoutui tulipalossa. Tuon hirveän tapahtuman jälkeen Häyryset lahjoittivat saaren jäljelle jääneine esineistöineen Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen hallintaan ja hoitoon. Nykyisin alueesta vastaa Metsähallitus.
Romu-Heikki oli suuri persoona, toisaalta luontoa ja historiaa rakastava, mutta toisaalta kova suustaan, toksauttelija, kuten savossa sanottaisiin. Toinen toistaan hurjempia tarinoita voit lukea Romu-Heikistä hänestä tietoa etsiessäsi.
Jatkoimme polkua eteenpäin vaikkei mitään mielenkiintoista enää edessäpäin näkynytkään, mutta toisaalta saaren kärki oli jo lähellä, joten miksipä emme kävelisi perille asti. Saarella oli muutamia opastauluja joista pääsi tutustumaan saaren, Romu-Heikin ja Lillin historiaan. Jokainen taulu piti sisällään mielenkiintoista tietoa, mutta tämä viimeinen sai leuat loksahtamaan
Siis täällä on myös yksityinen hautausmaa! – Tätä en tiennyt! ( tai muistanut, edellisillä käynneillä paikan tarkempi historia ei selvästikään ollut kiinnostanut valtavasti) Nyt alkoi kiinnostamaan ja kävelytahti kohti saaren kärkeä kiihtyi. Hautausmaa olisi Laviasaaressa, jonne matalan veden aikaan pääsisi kävelemällä kivistä tehtyä pengertä pitkin
Luopuessaan rakkaasta Hytermästään Häyrysillä oli lahjoitukselle yksi ehto, tulla haudatuksi Hytermään, näin itse asian muotoilisin. Jostain luin, että se oli heidän toiveensa, mutta sen verran Romu-Heikin persoonaa tekstien perusteella tulkitsen, että voisin väittää että tästä asiasta ei Romu-Heikki neuvottelisi.Niinpä hän rakennutti Laviasaareen pyöreän hautausmaan kivimuureineen ja rakas vihollinen, perhepappi ja kirkkoherra Pohjannoro jopa siunasi hautausmaan.
Romu-Heikin alamäki alkoi pian Hytermästä luopumisen jälkeen ja hän kuoli diabeteksen heikentämänä jo seuraavana vuonna 1943. Romu-Heikki olisi halunnut tulla haudatuksi muinaisten sotapäälliköiden tavoin purressa polttamalla, mutta siinä kulki kirkkoherran raja. Pakanallisiin menoihin hän sentään ei suostunut vaikka Romu-Heikkiä kovempaa vänkääjää tämä ei tiennytkään. Toinen taisto oli käyty rakkaiden koirien hautaamisesta samaan kirkkomaahan. Ei ole koirilla sielua sanoi Pohjannoro, eiväkä nuo taivaaseen pääse. Tähän Romu-Heikin tiedetään vastanneen, että ”kyllä meidän Ami ja Jaska voi taivaaseen päästä, meidän Lilli-rouvasta en olisi ensinkään varma”. Tässä asiassa rakkaat kiistakumppanit Romu-Heikki ja kirkkoherra Pohjannoro tulivat toisiaan puolitiehen vastaan. Ami ja Jaska on haudattu hautausmaan muurien ulkopuolelle, näyttävä hautakivi seisoo aivan muurin kupeessa toivottaen meidät tervetulleeksi tälle syrjäiselle viimeiselle leposijalle.
Kuljimme hautausmaan kivimuurin viertä portille, josta saatoimme jo nähdä yksinäisen hautakiven aitauksen sisällä.
Tässä vaiheessa viimeistään hiljennyimme miettimään kaikkea näkemäämme. Kävellessämme kangasmetsässä saatoimme vain kuvitella Heikin kantamassa kiviä, Lillin hoitamassa taloutta, kasvattamassa kukkia ja laittamassa ruokaa täällä omassa rauhassa, herran kukkarossa, kuten sanotaan.
Katsellessani kimaltelevaa Puruveden pintaa, huokaisen, tämä paikka on ollut heille kuin paratiisi – ja siltä se tuntuu myös meistä tänään.
Käveltyämme vielä saaren toiseen kärkeen johon rantautumalla vesimatka olisi ollut lyhin, toteamme, että paikkavalinta hiekkarannalla oli parempi rantautumiseen. Ennen poislähtöämme kävimme vielä pulahtamassa kirkkaassa Puruvedessä.
Emme malttaneet suunnata suoraan takaisin lähtöpaikkaamme vaan meloimme vielä vähän Hytermän rantoja. Vastaan tuli suppailijoita ja uusia veneitä matkasi Romu-Heikin paratiisiin. Olimme olleet hyvissä ajoin liikkeellä!
Jos oli hautausmaan löytyminen oli yllätys, oli meille luvassa vielä viimeinen yllätys rantauduttuamme takaisin lähtöpisteeseen. Vedimme kajakit rantaan ja siinä varusteita pakkaillessamme kohtasimme komean, luikertelevan luontokappaleen. ( tästä olisi analysoiva videotallennekin, mutta sisältänee niin paljon asiavirheitä että jätettäköön julkaisematta :D)
Tämä ei ollut pelokkeeksi – suosittelen lämpimästi Hytermää ihan jokaiselle luonnossa liikkujalle.Oli ihana huomata miten roskatonta ja siistiä siellä oli . Pakkoja kunnostettiin ja niistä huolehdittiin – Romu-Heikki myhäilisi tyytyväisenä tämän nähdessään, miten ihmiset ovat ottaneet hänen perintönsä omakseen ja miten jälkipolvet vaalivat hänen aloittamaansa työtä.
Mikäli haluat vierailla Hytermässä löydät ajankohtaista tietoa Metsähallituksen luontoon.fi sivuilta. Omilla välineillä liikkuessa vierailu tässä persoonallisessa kohteessa on maksuton. Lähtöpisteessä Kerimäen Hälvässä, Hälvänsaarentie 80 on kolme soutuvenettä vuokrattavana ( 30e/4h) . Lähtöä tehdessämme paikalle saapui pariskunta joka oli vuokrannut veneen netin kautta. He olivat saaneet koodin kaapille, josta he saivat pelastusliivit ja veneeseen tarvittavat tykötarpeet. Näytti helpolle ja toimivalle!
