Rodos Special: Seikkailu hylätyssä hotellissa

Kuluvan viikon aikana suomalaisten suosikkikohde Rodos on noussut  otsikoihin maastopalojensa vuoksi. Palasin muistoissani Rodoksen matkoilleni, niitä on takana vuosien varrelta kolme. Jokaisella niistä on erilainen, erityinen merkitys elämässäni. Kerron nyt yhdestä seikkailustamme toiselta reissustani tälle suomalaisten suosikkisaarelle.

Rodos – se kuulosti alkuun vähän tylsältä lomakohteelta, jos nyt Kreikan saaria voi sellaisiksi kutsua. Olimme aiempina vuosina käyneet vähemmän tunnetuilla Samoksella ja Zakyntoksella. Luotin kuitenkin siihen, että meidän tavallamme matkustaa, löytäsimme varmasti muutakin kuin aurinkotuoleja ja vanhankaupungin. Tälläkin reissulla vuokrasimme skootterin, jotta saaren ihmeet olisivat helpommin ulottuvillamme.

Loman ensimmäisinä päivinä otimme haltuun päänähtävyydet: Filerimoksen kukkula, Perhoslaakso, Lindos ja tietysti Rodoksen vanhakaupunki, jossa käyskentelimme iltaisin.

Koska paikallaan olo oli meille vieras käsite jopa perinteisiksi rantalomakohteiksi ajatelluissa kohteissa, saimme myös pähkähullun idean kiertää koko saari päivän aika skootterilla. Ajettavaa kertyi, mutta pysähdyimme sopivin väliajoin ja näimme toinen toistaan upeampia paikkoja.

Välipalaa. Ravintolaa piti  nuoripari. Heidän lapsensa kävi uteliaana katsomassa kulkijoita. Isovanhemmat istuivat puiden katvessa seuraamassa jälkipolvien touhuja. Takapihalle avautuivat vuoret

Monolithoksen luostarille kannatti kiivetä: upeat  maisemat palkitsivat kauneudellaan

Nautimme saaren rauhallisesta puolesta, koimme sen aitouden – ja toisaalta löysimme tiemme myös turistien kansoittamalle, enkä ihmettele miksi, hiekkarannalle aivan saaren eteläkärkeen.

Loman viimeinen kokonainen päivä oli käsillä. Kaikki oli nähty ja enemmänkin. Vai oliko sittenkään?

Oli aika ottaa kartta esille – mitä saaren sisäosat, tuntemattomampi maaseutu- ja vuoristokylät  kätkisivät sisälleen?  Turistikartassa oli esiteltynä vielä yksi kohde, jossa emme olleet käyneet ”Profitis Ilias, 720-metrinen havumetsäinen vuori, joka on saanut nimensä profeetta Iliaksen luostarin mukaan. Laen tuntumassa on kaksi sveitsiläistä linnatyylistä hotellia, Elafos ja Elafina, jotka on rakennettu saaren italiailaisen miehityksen aikana, mutta olleet suljettuina jo useamman vuoden ajan” (lainaus Aurinkomatkojen Rodos kartasta) Toisessa hotelleista olisi ajoittain kahvilatoimintaa. Eipä kuulostanut järin mielenkiintoiselta, mutta mennäänpä katsomaan. Vuoristotiet itsessään olivat huumaavia tuoksuineen, kaskaiden meteli ( sitä se oikeasti oli) , raikas vuoristoilma saivat huokaiseman jo etukäteen onnesta.  Retkestä tulisi jokatapauksessa varmasti hieno, olipa itse nähtävyys miten tylsä tahansa.

Profitis Ilias sijaitsee noin 65 kilometrin päässä saaren pääkaupungista. Loppu matkasta kiipesimme hyvän tovin kapeaa vuoristotietä ylöspäin. Saavuttuamme perille huomasimme heti oikealla puolellamme hotellin, jossa mitä ilmeisimmin oli kahvila auki, mutta myös kaksi bussia pihassa. Bussilastillinen pahimmassa tapauksessa suomalaisia matkailioita ei nyt kiinnostanut, joten katseemme kääntyivät vasemmalla puolellamme kohoavalle havupuiden peittämälle vuorelle, jonne lähti kävelypolku määräpäähän, joka ei ollut näkyvissämme. Muutamia ihmisiä näkyi laskeutumassa rinnettä alas. Jotain kiinnostavaa täytyi olla lähettyvillämme! Siispä – helteestä huolimatta, lähdimme kiipeämään rinnettä ylös!

Jo varsin lyhyen patikoinnin jälkeen eteemme avautui aivan uskomaton näky: sanan varsinaisessa merkityksessä hylätty, autio hotelli tai valtavan kokoinen huvila! Rakennus näytti niin ränsistyneelle, että itse alkuun epäilin olisko järkevää mennä edes sisälle.

Mieheni on aina ollut innostunut hylätyistä rakennuksista ja ennen kuin ehdin miettiä pidemmälle,oli hän jo kavunnut sisään. Sydän pamppaillen seurasin perästä. Ylhäällä meitä odotti uskomaton näky -suuria saleja, upeita parvekkeita, osittain romahtaneita kattoja, ei enää niin hienoja uuneja… saatoin vain kuvitella mikä loistelias näky tämä on ollut silloin joskus.

Ja se maisema, joka avautui pääparvekkeelta alas sai minut huokaisemaan ajatukseni ääneen ”onhan meillä eurojaska vetämässä” Mies käytännön läheisenä, ja kotona jo useamman vuoden remontoineena, totesi ”ei tätä kannata enää remontoida, tulee liian kalliiks” Tuossa äänensävyssä oli ihanaa vakavuutta, olimmehan oikeasti haaveilleet, että joskus meillä olisi oma paikka Kreikassa,mutta ehkä tämä nyt olisi ollut silti liikaa!

Tämän loisteliaan rakennuksen historia sai pääni, jälleen kerran,täyteen kysymyksiä – miksi tämä rakennus oli hylätty? Liian kalliit ylläpitokustannukset? Matkailijoille syrjäinen sijainti kaukana aurinkorannoista?  Milloin se oli rakennettu ja ja kauanko toimintaa oli ollut? Ketkä sitä olivat ylläpitäneet? Millaisia olivat olleet sen vieraat? Puitteet olivat joskus olleet niin loisteliaat, että sen oli täytynyt olla ylemmän luokan luksushotelli.

Vasta kotona ehdin syventyä aiheeseen rauhassa. Selvisi, että tämä hylätty rakennus olikin1920-luvulla, Rodoksen italialaismiehityksen aikaan Mussolinille rakennettu huvila, joka oli tarkoitettu hänen eläkekodikseen. Mussolini ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vierailla paikassa. Mussolinin kuoltua II maailmansodan loppuvaiheilla 1945, myös tämä rakennus oli hylätty ja jätetty ränsistymään.

Samalla reissulla palatessamme vuoristosta alas kohtasimme toisen, ehkä vieläkin hämmästyttävämmän näyn. Tulimme pieneen Eleoussan kylään, jonka varsin näyttävällä aukiolla oli muutamia autoja,jokunen ihminenkin, kunnan talo ja kirkko – ei tavernoita tai kauppoja, joita löytyi jokaisesta pienen pienestäkin kylästä. Näyttävän aukion toisella reunalla kohosi  valtava hylätty rakennus!

Ei ovia, ei ikkunoita – joten jälleen kerran seurasin perästä vähän pälyillen, kuin pahan tekoon menossa Tomia, joka oli jo sujahtanut sisälle rakennukseen. Sisätiloiltaan tämä ei ollut läheskään edeltäjänsä veroinen, mutta vaikuttava ja ihmetystä herättävä. Jälleen kerran huomasin kysyväni: mitä täällä on tapahtunut? Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt koko kylässä, vaikka se sijaitsi varsin helppojen, hyväkuntoisten kulkuyhteyksien päässä saaren rannikosta.

Kotitutkimuksissani selvisi, että tämäkin kylä oli aikoinaan rakennettu italialaisen miehityken aikana ja aukiota kutsutaankin vielä nykyäänkin ”italialaiseksi aukioksi”. Suuri rakennus oli rakennettu italialaisille ja eikä sen vuoksi ollut kelvannut paikallisille?  (omaa mietintää)

Mitä ajattelen kaikesta täsä? Italialaisilla valloittajillakin, jotka tulivat Rodokselle 1912, oli omat unelmansa, rakentaa Rodoksesta kaunis ja kukoistava saari, jossa nauttia elämästä. He rakensivat hallitsijalleen hulppean huvilan, toivoen että tämä viettäisi siellä vanhuuden päiviään, omassa rauhassa, lempeässä vuoristoilmassa,kenties  poiketen välillä Eleousan kyläänkin, jossa kansalaiset olisivat voineet hänen kanssaan vaihtaa kuulumisia.

Tarinan lopuksi on kerrottava vielä kohtaamisesta, jota en unohda koskaan. Tuona samana päivänä ajellessamme vuoristokylissä, saavuimme Agios Issidorksen syrjäiseen pienen pieneen kylään.  Tie oli todella kapea, joten kiitimme onneamme että olimme liikkeellä skooterilla. Janotti, mutta tavernaa täällä tuskin kannattaisi pitää. Erehdyimme. Tavernoita oli kaksi joista toisen terassilla istui vanhempi pariskunta, pappa heilutti meille iloisesti kättään tervehdykseksi. Parkeerasimme ajopelimme tienlaitaan, kohtaan, jossa olisi vähän enemmän leveyttä, että autolla mahtuisi sivuuttamaan, jos sellainen sattuisi täällä kulkemaan. Ostimme limpparit ja menimme istumaan. Pappa toi meille  juomat ja vesimeloonisiivuja.

Pariskunta hymyili meille tyytyväisenä. Mies puhui auttavasti englantia ja kertoi että vesimeloonit olivat hänen itse kasvattamiaan.Kehuimme niiden maukkautta. Vielä vuosien jälkeenkin kuva kertoo niiden tuoreudesta.

Pian heidän aikamiespoikansakin tuli paikalle ja innostui juttelemaan kanssamme. Hän kertoi käyneensä kerran vuosia sitten  talvella Kokkolassa ja siellä oli ollut kylmä, ainakin 47 astetta pakkasta!( omaa pohditaa: luulen että todellisuudessa vähän vähemmän<3)  Jutustellessa aika vierähti ja nautimme aidon leppoisasta tunnelmasta. Kun meidän oli aika jatkaa matkaa sanoin Tomille, että haluan ehdottomasti ostaa täältä hunjajaa mukaan. Olin nähnyt purkkeja kassalla.  Miten mukava sitä olisi lusikoida talvella teekuppiin ja muistella tätä lämminhenkistä hetkeä kaukana turistitulvista.  Ostettuani hunajapurkin, pappa lähti kiireesti jonnekin ja palasi pian suuren vesimelooni kanssa. Hän halusi antaa sen meille lahjaksi.

Alkuvastusteluistani huolimatta minun oli otettava tämä lahja vastaan. Olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä. Hotelille palattuamme annoin hyvän kiertää. Emme millään olisi ehtineet syödä koko melonia yhdessä illassa, joten oli parempi antaa se hotellin aamupalapöytään.

Kun tänään muistelen tuota päivää vuodelta 2017, mieleni valtaa huoli ja suru. Ensimmäiset lukemani  uutiset Rodoksen maastopaloista olivat Profitis Iliaksen alueelta. Onko kaikki nuo rakennukset tuhoutuneet nyt lopullisesti?

Mutta ennen kaikkea tavalliset ihmiset, vanhukset Rodoksen maaseudulla, maanviljelijät. Miten heidän käy? Mikä on Rodoksen tulevaisuus?