Seikkailulla hylätyssä Tiuruniemen sairaalassa

Esipuhe

”Oon löytänyt tosi siistin paikan Lappeenrannasta, se on hylätty sairaala. Iso rakennus, joka on  toiminut Viipurin läänin tuberkuloosiparantolana. Ajattelin lähteä käymään siellä, haluatko tulla mukaan?”mieheni kysyi minulta viime viikolla. Hän oli selvästi perehtynyt asiaansa ja yritti vakuuttaa mieltäni rakennuksen historialla.

Ensimmäinen ajatus päässäni oli että EN. Minua kammotti kaikki hylätyt, haisevat ja ahtaat paikat joissa käyminen tuntui vähän luvattomalta, vaikkei se sitä  tässä tapauksessa ollutkaan. Kyse oli  termistä urban  exploring – urbaani löytöretkeily, jossa hylättyyn rakennukseen mennään sisälle mikäli laillinen väylä, kuten avoin ovi sen sallii. Tiloissa liikutaan siististi periaatteella katsoa saa muttei koskea, eikä varsinkaan hajottaa tai ottaa mitään mukaansa.

Mieheni oli harrastaunut tätä urbaania seikkailua jo jonkun aikaa, pääasiassa yksin.Silloin tällöin olin  suostunut mukaan johonkin hylättyyn mummon mökkiin keskellä korpea. Tiesin, että asia oli hänelle tärkeä, joten ajattelin, että mukaan lähtöni olisi hänelle mieluisaa. Hän todella halusi kokea tuon paikan kanssani. Vastasin siis kuitenkin myöntävästi, vaikka tunnustinkin, että en ollut asiasta aivan valtavan  innostunut (tämän hän jo ehkä arvasikin).

Tuolla myöntymisen hetkellä olin kuitenkin saanut ihanan  ajatuksen: tästähän voisi kirjottaa blogia.Tämä siis tarkoittaisi minulle kirjoitusharrastukseni aktivoimista. Mieleni alkoi samantien risteillä aiheissa ja kohteissa joista voisin kertoa. Kuinka paljon ympärillämme onkaan mielenkiintoisia ja erilaisia paikkoja joihin voi tutustua aivan ilmaiseksi; seikkailla, kokea jännitystä, iloa, onnea, hämmästystä, nähdä kauniita maisemia tai esineitä sekä mahdollisesti tutustua erilaisiin ihmisiin.

Tervetuloa mukaan Uteliaan Kulkijan seikkailuihin!

Saavuimme Tiuruniemeen ja jätimme auton asianmukaisesti parkkipaikalle – tokihan sairaalasta sellainen löytyi. Kun lähestyimme tuota valtavaa rakennusta, saattoi vain huokaista hämmästyksestä, olihan se uskomatonta kuinka kaikki oli vain jäänyt tänne ilman huolenpitoa. Kiersimme rakennuksen ensin ulkoapäin. Kaikki kulkijat eivät olleet kunnioittaneet urbaanin matkailijan sääntöä kulkea avoimesta ovesta sisään, sillä rikottuja ovia ja ikkunoita löytyi eripuolilta rakennusta.

Sairaalan päärakennuksen vieressä oli toinen rakennus, joka oli aikoinaan toiminut henkilökunnan asuntolana. Näin kertoi iäkäs herra, jonka tapasimme pihalla perheensä kanssa. Hän oli tullut näyttämään hylättyä sairaala jälkipolville, jossa hän oli itse aikoinaan ollut potilaana, reumatutkimuksissa. He olivat myös tulleet mitä ilmeisimmin katsomaan rakennuksia ulkoapäin – emme tunnustaneet, että olimme menossa sisälle. Toivotimme hyvää päivän jatkoa ja kiersimme asuntolan taakse jossa oli se oikea, luvallinen sisäänkäynti.

Ähkäisin epätoivoisesti. Tuosta reiästä olisi nyt kammettava sisään. Mies antoi minulle taskulampun, jonka otin haparoiden vastaan. Hän vastasi napakasti: näitä tarvitaan. En epäillyt sitä hetkeäkään, kun katselin tuota epämääräistä aukkoa edessäni.

Sisääntulo huoltokäytävälle oli vaikuttava. Edessä olisi pitkä pimeä vaellus asuntolan puolelta pääsairaalaan. Nämä maanalaiset yhdyskäytävät olivat tuttuja sairaaloiden huoltoväyliä. Alkumatka oli sotkuinen ja käytävälle oli selvästi eksynyt myös  tavaraa, joka ei ollut sinne sairaalantoimesta jäänyt.

Saavuimme yllätävän nopeasti portaikkoon sairaalan puolelle. Huokaisin helpotuksesta. Ei tämä nyt niin kamalaa olekaan, mutta ulos menen kyllä toivottavasti jostain luvattomasta reiästä, ihan nätisti. Tuohon vastenmieliseen käytävään ei enää mieli tehnyt.

Rappukäytävä jatkoi talon karua tarinaa. Nuo ennen vilkkaat portaat ja valkoisina hohtaneet seinät olivat nyt hiljetyneet, seinät rapistuneet ja sotkettu.

Läksimme kulkemaan yhtä käytävää pitkin kohti rakennuksen päätyä, jossa olisi toinen rappukäytävä josta pääsisimme kiipeämään ylös – aina katolle asti, jos vain haluaisimme. Minulla oli tähänkin vastaus valmiina: me EMME halunneet.

Pitkillä käytävillä oli tyhjiä potilas- ja tutkimushuoneita sekä pieniä keittiöitä. Potilashuoneet olivat pääasiassa tyhjillään, toki emme montaa ovea avanneet tai edes sisään kurkistaneet jokaisen avoimeen huoneeseen. Ne muutamat joissa poikkesimme saivat mielikuvituksen laukkaamaan

Millaisia ihmisiä tälläkin käytävällä oli joskus kulkenut? Mikä oli heidät tänne tuonut?

Tämä arkkitehti Jalmari Lankisen suunnittelema funktionalistinen rakennus oli valmistuessaan  vuonna 1939, Viipurin läänin suurin rakennus, heti Viipurin linnan jälkeen. Miten upeita olivatkaan olleet potilashuoneiden vaatekaapit, joissa jatkui tuo tyylisuunta! Kauniit kaarevat kaapinovet seurasivat jo ulkona nähtyjä parvekkeiden pyöreitä muotoja. Saatoin vain kuvitella kuinka upeaa täällä olikaan ollut sairaalan avaamisen aikoihin.

Hyvin pian avaamisensa jälkeen tuberkuloosiparantolaksi valmistunut sairaala tosin sai tärkeän tehtävän toimia sota- ja kenttäsairaalana, Suomen jouduttua sotaan jo saman vuoden marraskuussa.  Täällä oli hoidettu noin puolet Suomen haavoittuneista sotilaista sotiemme aikana. Sodan päätyttyä sairaala palasi alkuperäiseen tehtäväänsä  tuberkuloosiparantolaksi. 1960-luvulta aina 1990-luvun alkuun Tiuruniemi toimi keuhko- ja reumasairaalana. Viimeisenä 1992-2012 rakennuksessa oli ollut  Joutsenon vastaanottokeskus.

Rakennuksen päätyyn saavuttuamme läksimme kiipeämään ylös kattotasanteelle. Ajatus katolle menosta hirvitti.Voisin ihan hyvin jäädä odottamaan.Tomi tosin oli vakuuttanut, että tasaisella katolla olisi turvallista liikkua eikä lähellekään reunoja mentäisi ja maisemat – ne olisivat varmasti upeat.

Rappusia kiivetessämme saatoimme kuulla kumeaa jyrinää. Oliko alemmissa kerroksissa toisia seikkailijoita – paikka oli suosittu tutustumiskohde. Ääni saattoi hyvin syntyä, kun joku astui peltien päälle, joita lojui käytävillä. Vai kuuluiko tuo kuitenkin ulkoa? Mitä ylemmäs kiipesimme, sitä selvemmin ymmärsimme, että äänet tulivat ulkoa – oli noussut ukkonen, joka jyrisi kovaäänisesti toivottavasti jossain kauempana.

Jälleen valinnan edessä: uskallanko astua tuosta aukosta läpi? – uteliaisuus voitti, nuo maisemat ja se ukkonen oli nähtävä

Saavuttuamme katolle, kiersimme tasaisella katolla turvallisesti  itäpuolelle ja saatoimme nähdä ukkosmyrskyn kaukana, Venäjän puolella. Mikä upea luonnon näytelmä meille avautuikaan korkeuksista!

Katolta laskeuduimme aina alimpaan kerrokseen ja kuljeksittuamme käytäviä, päädyimme  ruumishuoneelle. Se ei sinänsä ollut kummoinen, pieni kylmiö, mutta kyllähän se näissä karuissa olosuhteissa puistatti siinä määrin, että pyörähdin hyvin äkkiä ympäri ja ehdotin, että eiköhän tämä ole jo nähty.

Kierroksen päätteeksi saavuimme vanhaan sisääntuloaulaan.Vastaanottoluukku ja pitkät, seinän viertä kiertävät penkit olivat vielä paikoillaan. Kattoikkunasta kajasti valo. Suljen silmäni ja kuvittelen miltä tämä kaikki on näyttänyt vuonna 1939, kun sairaala on avannut ovensa ja ensimmäisiä potilaita on virrannut parantolaan. Huokaisen pettymyksestä, miksi kaikki rapistuu.

Oli aika palata tältä aikamatkalta nykyhetkeen. Tomi  johdatti meidät takasin tunneliin. Reilun tunnin aikana minusta oli kouliutunut reipas seikkailija eikä toinen sukellus tuohon pimeään reikään enää hirvittänyt ollenkaan. Paluumatkalla jopa poikkesimme muutamiin käytävän suuntaisesti kulkeviin huoneisiin, joista yhden pöydältä löytyi avoin kansio.

Kiivettyämme ylös tunnelista kiitin Tomia, joka oli ottanut minut mukaan tälle matkalle. Olin tosiaankin kokenut elämyksiä ja saanut paljon ajateltavaa. Miten monenlaisia ihmiskohtaloita, nuo rapistuneet seinät olivatkaan nähneet  näiden liki 90 vuoden aikana. Haavoittuneiden sotilaidemme, tuberkuloosi-, reuma- ja keuhkosairaiden kuin pakolaistenkin elämätarinat olivat osa tämän paikan historiaa. Minä onnekas, olin päässyt kurkistamaan noihin tarinoihin ja jakamaan edes pienen tunnelman  kokemuksestani kanssasi.

Sulje silmäsi ja kävele tuo matka kanssani uudelleen. Kuvittele käytävät, huoneet ja tunnelma jossa aika on pysähtynyt.

Jos päätät kokeilla urbaania löytöretkeilyä, muista säännöt: Rakennuksen tulee olla selkeästi hylätynnäköinen, sisään avoimesta ehjästä ovesta. Älä koske mihinkään, älä ota mitään mukaasi!