Apua! Se söi jotain!

Yksin kotona, mies kaukana, paniikki, mitä mä teen, nyt se kuolee, kelle mä soitan! 

Pari minuuttia draamaa, eikä lopulta mitään hätää 🙂

Kaulakorustani irtosi sydän (sellainen mikä on terävä). Laitoin sen sohvan käsinojalle. Hetken päästä katsoin kuinka pikkukoira söi käsinojalta jotain. APUA! Säntään koiraan kiinne ja sormet suuhun, no eihän sieltä mitään tullut. Sitten iski paniikin, mitäs mä nyt teen!! Mies on Helsingissä, ja parasta aikaa tärkeiden asiakkaidensa kanssa. Ei sinne voi soittaa! APUA! Kelle mä soitan? No äitille tietysti. Samalla kun puhelin hälyyttää, iskee epäilys ja alan kääntää sohvaa ympäri. Sillä hetkellä kun äiti vastaa, koru löytyy sohvan uumenista. Äitiä naurattaa. Niin minuakin. Kolmekymppinen nainen ei osaa toimia järkevästi ”hädän” hetkellä, vaan heti ollaan hakemassa turvaa miehestä tai äidistä. Minusta on tainnut tulla avioliiton myötä aika riippuvainen miehestäni, huolestuttavaa…

Mitähän äitinikin olisi voinut sieltä parinsadan kilometrin päästä tehdä.. Ehkä olisi pitänyt vaan rauhoittua ja miettiä mitä tehdä… Järjellä.