Omaa aikaa

Olen kahminut itselleni aivan liikaa tekemistä. Kun ajattelen, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, lamaannun. Suuren osan arjestani nappaa työ ja työmatkat. Näihin kuuluu noin kymmenen ja puoli tuntia eli vapaa-aikaa ei juurikaan jää. Tämän lisäksi minun pitäisi tehdä lopputyötäni ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. 

Arkipäiväni ovat viimeiset kuukaudet pyörineet samaa kaavaa; töihin, kotiin, salille ja nukkumaan. Kaava sopii minulle hyvin, arki rullaa. Arkirutiinit ovat minulle tärkeitä, koska ne takaavat sujuvan arjen. Tuntuu, ettei minulla olisi energiaa tehdä mitää ylimääräistä. Salilla käyminen ja liikunta ovat  minulle tärkeitä ja niistä en ole valmis tinkimään kiiressäkään. Liikunnan avulla saan nollattua ajatukseni. Tästä syystä liikun usein myöhään illalla, sillä pääsen nukkumaan pää ajatuksista tyhjänä.

Myös työmatkoista on tullut minulle niin sanottua omaa aikaa. Laitan kuulokkeet korville ja kuuntelen musiikkia. Bussissa maisemien ohi vilkkuessa on helppo uppoutua omiin ajatuksiinsa. Pohdin paljon asioita, mutta kirjoitan ajatuksiani hyvin harvoin ylös. Pidin lukioikään asti päiväkirjaa, mutta sen jälkeen kirjoittaminen on jäänyt. Olen monet kerrat harkinnut, että aloittaisin päiväkirjan kirjoittamisen uudestaan. Kirjoittaminen ei kuitenkaan enää tunnu yhtä luontevalta ja tuntuu, että minulla ei ole siihen aikaa. 

Kirjoittaminen kuitenkin alkoi poltella mieltäni sen verran, että aloitin tämän blogin. Tämäkin tuntuu omalta ajalta. Kirjoitan ylös ajatuksiani, mutta joudun jäsentelemään ne paremmin kuin bussissa mietiskellessä. Toivon, että kirjoittamisesta tulee minulle luonnollinen tapa purkaa ajatuksia, vaikka tällä hetkellä se tuntuukin hieman haastavalta. Oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa ja tuntuu, ettei tekstissä ole päätä eikä häntää. Harjoittelemalla toivottavasti oppii.

Vaikka oma aika on minulle tärkeää, tarvitsen ympärilleni myös ihmisiä. Olen onnekas, kun lähimmät ystäväni tietävät oman ajan tarpeeni. Korvessa kasvaneena olen tottunut olemaan yksin. Toisinaan kaipaan ihan totaalista yksinoloa, koska akkuni latautuvat silloin parhaiten. Osa kavereistani jopa pelkää yksinoloa. Minusta ajatus tuntuu hullulta, mutta toisaalta ymmärrän heitä. Minä en pelkää yksinoloa, mutta yksinäisyys on pelottavaa. Se, että ei olisi ketään kenen puoleen kääntyä tai jonka kanssa vaihtaa kuulumisia, olisi pahin pelkoni. 

Useamman kerran uuteen kaupunkiin muuttaessa olen oppinut sietämään hetkellistä yksinäisyyttä. Läheiset ihmiset ovat jäänet vanhaan kotikaupunkiinin, kun olen muuttanut uuteen. He eivät ole kadonneet mihinkään, mutta uudessa paikassa olen kokenut itseni hetkittäisesti yksinäiseksi. Uusi alku on aina hankalaa, mutta tieto siitä, että kaikki alkuhankaluudet ovat vain väliaikaisia, helpottaa.