Lapsen kasvatus ja alkoholi (oma lapsuus ja omien lapsien lapsuus)

Sen lisäksi että muutaman päivän lomailee arjesta, on ilmeisesti myös rentoiltava loman jälkeen vielä yksi päivä kotona. Tultiin siis lauantaina miehen ja vauvan kanssa hotellilomalta ja sunnuntai meni loman perään vielä ihan chillatessa. Henkinen lomadarra. Arki rullaa taas, mutta mulla tuli tuosta henkisestä lomadarrasta mieleen pari kapulaa arjesta ja haluan nämä ajatukset nyt maailmoille päästää.

Alkoholi sinänsä ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Harvakseltaan olen sitä elämän aikana nauttinut ja silloinkaan en kerralla yli suositusmäärien. Minun pääkoppani on iät ajat ollut siitä hauska, että en tarvitse kuin 1 tavallisen kaupan sidukan ja se nousee päähän. Olen kokenut, että minun kohdalla ei ole mitään itua juoda, koska tavoitteena ei ole humalahakuinen juominen ja silti olen humalassa jo 2 dl jälkeen 4,5% vahvuista juomaa, eli en voi ottaa alkoholia lainkaan humaltumatta ja en pidä yhtään humalantunteesta. Siispä. En ole juonut pisaraakaan alkoholia vuosiin. En ole  tehnyt mitään tietoistakaan päätöstä olla ollenkaan juomatta, mutta alkoholi ei nyt vain istu minun arkeeni. Ei minulla ole aikaa olla humalassa, koska haluan olla 100% toimintakykyinen koko ajan. Mieheni jakaa arvomaailmani onnekseni täysin.

 

Omat vanhempani käyttivät lapsuudessani alkoholia ja ikävä kyllä käyttö oli melko runsasta ja humalahakuista ja siihen liittyi oikeastaan kaikki mahdollisest lieveilmiöt huutotappeluineen, fyysisine tappeluineen, poliiseineen, ambulansseja jne.  Olin lapsi sen kaiken keskellä ja se joka arvio tilanteen vakavuuden ja soitti apua paikalle, alle kymmenen vuotiaana. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuohan on ollut aivan kamalaa. Positiivisesti ajateltuna sain konkreettista oppia oman kokemuksen kautta, että miten alkoholi ei kuulu lasten kasvatukseen.

Muistan lapsuudestani keskusteluja kavereideni kanssa. Jaettiin samoja kokemuksia. Kotona oli välillä ihan tosi hirveätä melko monella ja lapsen aivoilla ajateltuna, kuvittelimme kai kaikki, että sehän on ihan normaalia koska se tuntui olevan niin yleistä. Ei se ole normaalia. Tuon tosin lapsi ymmärtää vasta aikuisena, kaikki ei silloinkaan.

Jokin aika sitten luin lööpeistä alkoholiverouutisia. Viro laskee tai laski alkoliveroa, jotta saavat menetetyt alkoholituristit takaisin. Minulle heräsi kysymys, että pyöriikö tämä maailma oikeasti alkoholisteilla tai vähintääkin vähän viinaan menevillä? En tiedä, mutta tämä oli oma aasinsiltani alkoholin käytön yleisyyteen ja miten se näkyy lapsiperheissä myös välillisesti. Vaikka itse on aikuinen, omien vanhempien alkoholinkäyttö voi satuttaa edelleen.

Tämähän on pahimmillaan sukupolvien välinen jatkumo, vaikka alkoholistin lapsi ei ala/päädy itse juopoksi.  Alkoholistinkin  lapsi nimittäin kasvaa (varmaan tuurilla)  suht hyvä tapaiseksi aikuiseksi ja tekee omia lapsia. Kuinkas sitten suhtautua niiden samojen henkilöiden alkoholin käyttöön , jotka ovatkin  yht äkkiä isovahempia?

Minulla ei ole oikeutta puuttua muiden elämäntapaan, mutta mielestäni silloin on, jos se koskettaa minun lapsiani. Jos etukäteen sovittukin ajankohta lapsenlapsen hoitoavulle tai muulle yhteiselle tekemiselle on isovanhemman humalan tai krapulan vuoksi peruuntunut, se on tosi ikävää. Pettymyksiä, pettymyksiä. Yhä edelleen. En pidä siitä, että omat lapseni ja siinä samassa myös minä joudun pettymään kerta toisensa jälkeen, kun jokin sovittu asia ei toteudukaan.  Jos tekee tarkistussoiton vanhemmalle / lapsen isovanhemmalle etukäteen, hän loukkaantuu. Sitä ei lasketa, että monestiko olen kokenut elämäni aikana viinan vuoksi pettymyksen ja että epäluottamus on itse aiheutettua. Olen kaikesta huolimatta oitis ärsyttävä ja kusipää jos alan kyselemään, että olethan kunnossa.

En tiedä onko tästä aiheesta ollut paljon keskustelua, mutta minun mielestä syytä olisi olla. On nimittäin tosi vaikea vetää linjaa aikuisena omaan suhtautumiseen omien vanhempien juomiseen  ja miettiä mikä on oikea tapa toimia milloinkin. Ja kuinka sen selittää omille lapsilleni, jota tämä myös koskettaa.

Tällä hetkellä asiat ovat melko hyvin, mutta se on jossain vaiheessa vaatinut kokonaan yhteydenpidon lopettamisen vanhempiin / lasten isovanhempiin. Täydellistä jyrkkyyttä ja ehtojen asettamista. Itse olen kokenut sen kiusallisena puuttumisena muiden elämäntapaan ja itselle myös tosi raskaana ja on ihan helkkarin vaikea selittää lapselle, joka ei pysty tämmöisiä asioita käsittelemään, että miksi ei ole voinut mennä mummolle tai vaarille kylään. Inhoan valehtelemista, mutta en ole päässyt täysin eroon myöskään tarpeesta suojella oman vanhemman arvokkuutta.

Alkoholismi on sairaus ja olen omille lapsilleni kertonut tämän sairauden oireen päällä ollessa, että  vanhempani / lasten isovanhempi on nyt sairas ja estynyt tapaamasta meitä. Mutta minunkin lapset kasvaa aikuisiksi ja 3/5 on jo sen ikäisiä, että ymmärtävät mikä tilanne oikeasti on  milloinkin ollut. Ymmärtämisen tunne  asiasta ei ole erityisen mukava silloinkaan, kun lapsen järki kasvaa. Ja olenko minä välikätenä toiminut oikein kertomalla tavallaan totuuden, tavallaan en?

Miten omassa lasten kasvatuksessa olisi oikea tapa opettaa suhtautumista alkoholiin ja ennen kaikkea opettaa ymmärtämään kontrastia, kun alkoholiin suhtautuminen kaikilla ihmisillä ei olekaan sama?  Toivoa parasta, että lapset omaksuisivat oman suhtautumiseni alkoholiin ja ymmärtäisivät, että liika käyttö on haitallista? Onko oikeaa tapaa käyttää alkoholia olemassakaan, vaikka se on laillinen päihde? Onko alkoholin käytöllä missään tilanteessa oikeasti pelkästään (siis ei varmaan millään asialla ole vain pelkkää hyvää vaikutusta) positiivisia vaikutuksia? Hirveästi kysymyksiä herää.

Haluaisin ihan tosi kovasti tehdä kasvatuksellisesti oikein. Toinen juttu on sitten se, että tietoa ei voi kaataa kenenkään päähän, mutta asioiden omaksumisessa kai voi  vanhempana tehdä parhaansa, esimerkki on hyvä keino. Mutta onko tervettä opettaa, ettei ole missään tekemisissä alkoholin kanssa?

Kuulostiko tutulta? Sana on vapaa.

 

-Heidix